Kustannustehokkuus vastaan inhimillisyys

Paljon on tästäkin kirjoitettu lehtiin, nettiin, kirjoihin ja ties minne: Kustannustehokkuudesta ja inhimillisyydestä ja siitä, että aika on rahaa. Kustannukset, tuottavuus, myynti, bisnes... Kaikki tämä on mielestäni yhteiskunnan päälle langetettu kirous. Kukaan ei enää ajattele toisten tunteita, koska kovasti yritetään saada taloutta vakaaseen asemaan kyynärpäätaktiikkaa käyttäen. Jos kilpailija romahtaa, se on juhlan paikka.

Miksi kukaan haluaisi toiselle vahinkoa??? En pysty ymmärtämään, en vaikka miten haluaisin. Eivät toiset ihmiset ole vihollisia, vaan lajitovereita. Ihmisiä, joille voi toivoa hyvää mieltä ja hyviä asioita tässä maailmassa, josta ihmiset ovat tehneet helvetin.

Kuulin juuri eilen naisesta, joka ei saanut apua lääkäriltä ja kuoli oven taakse. Kirjoitin tuohtuneen kommentin nettikeskusteluun siitä, miten itsekin ravasin kaksi vuotta lääkäreillä kädessäni olevan laskimoepämuodostuman vuoksi, ennen kuin pääsin kunnon hoitoon, jossa minut otettiin huomioon kaikin tavoin. Kuitenkin käsipatti vastaan kuolema on mielestäni tosi huono vertaus. Naista ei otettu vakavasti. Tuntuu olevan se käsitys joka paikassa, että tuottavuus sitä ja tuottavuus tätä.

Talous, talous ja talous. Siis mitä v....!!!!!

Aiemmin kirjoitin blogiini, että minua hoitaa vastaava ylilääkäri, joka on sen tyyppinen, että hän hoitaa sairauksia, eikä ihmisiä, mutta pidän hänestä kovasti. Hän kyselee vointiani, keskittyy työhönsä huolella ja tekee sen hyvin.

Kuitenkin minua raivostutti kun mietin, kuinka monet eivät saa sitä aikaa tai sympatiaa terveysasemilla. Eihän mihinkään terkkariin mennä keskusteluseuraa hakemaan, mutta näköjään joka paikassa on tarkoitus kääntää ihmiset mahdollisuuksien mukaan luukulta pois. Terveyskeskustenhan pitää olla tuottavia.

Minä luulin, että siellä hoidetaan ihmisiä eikä taloutta. Nokiat, Sonerat ja muut ovat sitä varten että saavat tuskailla osavuosikatsaustensa kanssa niin paljon kuin lystäävät, mutta TERVEYSKESKUS... siis ihan oikeasti.

Tulos sitä, kulut tätä. Työntekijät ja ihmiset ovat koneita, joista voi kiskoa kaiken irti ja potkia hevon v*ttuun, kun ei enää tarvita.

Entä sen työntekijän jaksaminen, perhe ja muut?? Voin kuvitella vastauksen: "Joo, oot säkin tärkee, mut tää tulos..."

Itse koin tämänlaista moraalia ollessani ajanvaraajana ahneen pienyrittäjän palveluksessa. Tällä yrittäjällä on mennyt käsitys oikeasta ja väärästä pahasti pieleen. En saanut minulle kuuluvia palkkoja ennen kuin laitoin tyypin järjestykseen ja uhkailin oikeustoimilla. Tämä ihminen ei ollut kokenut tehneensä mitään väärää, vaan härskisti käytti työntekijöitä hyväkseen saadakseen itse enemmän. Heidän kustannuksellaan. Toivon että tämä tyyppi saa joululahjaksi omatunnon.

Työssäni ajanvaraajana saatoin puhua asiakkaan kanssa pitkäänkin siitä, miten yksinäiseksi tämä on tuntenut itsensä miehensä kuoltua. Olin empaattinen ja kuuntelin ja hänestä sainkin asiakkaan. Silloinen pomoni oli kuitenkin sitä mieltä, että puhelut on johdatettava loppuun mahdollisimman pikaisesti.

Miksi???

Miksi en olisi saanut kuunnella asiakkaan murheita ja huolia? Ei ole suomalaisena kovin helppoa mennä psykiatrille ja kertoa, ettei enää jaksa. Vaikka työtäni oli tuottaa firmalle rahaa, ei se tuntunut oikealta. Asiakas halusi kertoa minulle huolistaan, miksi en olisi kuunnellut?? Jos pystyn jollekin tuomaan helpotusta, se on todellakin sen arvoista.

Samoin oli puhelinmyyjänä; silloin sai jutella asiakkaan kanssa pitkäänkin, mutta ei katsottu hyvällä jos puhelu ei johtanut kauppaan. Just joo.

Ajattelin tuohtuneena että bisnes sitä ja tuottavuus tätä; eikö voitaisi kaikki vaan olla kavereita??

Monet ovat liiaksi seonneet suurten ansioiden ja rahan toivossa. Välittäminen ja empatia ovat jääneet pahasti taka-alalle. Eipä silti, kyllä kaikki rahaa tarvitsevat, mutta miksi sitä tarvitsisi ylimääräistä olla? Eikö riitä, että saadaan ruokaa ja vaatetta?? Tietenkin minustakin on hauskaa joskus ostaa jotain pientä itselle, mutta miksi pitää olla miljoonia tilillä?? Mihin ne kaikki oikeastaan edes menevät??

Mietin tässä sitäkin, kun monet puhelinmyyjät saattavat myydä karskisti jotain jopa dementoituneelle. Olen kuullut tarinoita siitä että omaiset ovat löytäneet dementoituneen puhelinmyyjän uhrin luota täyden kämpällisen kamaa, jota tämä dementoitunut ei ole tarvinnut. Puhelimessa myytyä. Appiukkoni sairasti alzheimerin tautia ja jo se sai minussa aikaan sen tunteen, että puolustan dementoituneita viimeiseen asti. Tämän takia kartoin kuluttajamyyntiä, koska yritysmyynnissä riski myydä vahingossa dementoituneelle jotain on reilusti pienempi.

Tämä tietoisesti dementoituneelle myyminen on ahneen kapitalismin tulosta. Puhelinmyyjä, joka myy tällaiselle henkilölle tietoisesti jotain, on voinut toimia paineen alla ja on voinut hädissään myydä jotain dementoituneelle, kun mielessä painaa vuokrat ja ruoat.

Tällaisen toiminnan salliville eli usein firmojen pomoille sanon vain: HÄVETKÄÄ!!! Ei se raha niin tärkeää ole!!! Miettikää, että myytte DEMENTOITUNEILLE jotka eivät itse tiedä edes omaa nimeään, jos näin huonosti on. Saatte kyllä sitä vitun rahaa, mutta mitä surua ja turhaa vaivaa aiheutatte omaisille???

Puhelinmyynti on OK silloin, kun myyjä kertoo rehellisesti heti, mitä myy, millä ehdoilla ja mihin hintaan. Moraali pitää olla, perkele sentään!!! Minulla oli. Kertasin kaupan ehdot ja hinnan moneen kertaan. Muutoin en olisi sitä työtä tehnyt.

Tärkeämpää, kuin talous ja vitun kustannustehokkuus, on mielestäni se, ettei kukaan enää tee toiselle pahaa. Omalta osaltani tulen mainiosti toimeen valtion avustuksilla. Nostan niitä hyvillä mielin koska raadan kouluni eteen enkä ajelehdi aineiden ja viinan maailmassa tekemättä mitään järkevää. En silti ole mikään idealistisossupummi, vaan dramaturgian opiskelija joka ei ehdi käymään töissä opintojen ohella. Enkä tiedä, miten suhtautuisin työhön jossa pitää olla "niin vitun tehokas". No olen sitten jos on pakko, työni kyllä hoitelen, mutta näen itseni mieluummin ohjaajan rinnalla teatteriesityksiä analysoimassa tulevaisuudessa. Taloushallinto tehkööt ne talouspäätökset sitten siellä lukkojen takana. Minä teen työni esittävien taiteiden parissa.

En kyllä sitäkään ihmettele että jotkut ovat tässä ahneessa ja kylmässä maailmassa luovuttaneet. Kuka tahansa väsyy kun koko ajan kohdellaan kuin hevonpaskaa ja mietitään vain, mitä saisi revittyä irti.

Palaan entiseen: Lapsuudessani minulla oli aina puhtaita vaatteita, ruokaa ja turvallinen perhe. Rahaa ei ollut tuhlattavaksi, joten kalliit stereot olivat iso juttu, jotka toivat minulle iloa moniksi vuosiksi eteenpäin. Pienet asiat, kuten kuvioitu lankakerä josta saatan neuloa kivat lapaset, tuovat minulle paljon iloa. Kirjastosta lainattu hyvä kirja ja suklaalevy ovat luksusta. Lapsuuteni oli hyvin onnellinen ja turvallinen. Eritoten kiitän vanhempiani siitä, etten saanut kaikkea mitä halusin. Miltä sen jälkeen olisi mikään saatu tavara tai asia tuntunut jos sen olisi saanut helpolla??

Saman aion opettaa tyttärelleni. Rahaa tarvitaan elämiseen, mutta se ei saa olla elämän pääasia. Pääasia on, että itsellään on moraali ja taju oikeasta ja väärästä kunnossa. Ihmiset pitää kohdata ihmisinä eikä rahantekokoneina.

Näihin tunnelmiin päätän tämän päivän blogini. Jos en jostain syystä keksi aihetta ennen joulua, toivotan kaikille välittämisen ja rakkaudentäyteistä joulua. Unohtakaa se raha hetkeksi.

Käytöstapaoppia

En vaan voi tajuta, miten jotkut ihmiset purkaa omaa pahaa oloaan muihin. Tänään tosin paloi hermot erääseen sellaiseen.

Jokainen, joka mut tuntee, tietää, että mä saan pikku raivareita koko ajan eikä ne tarkoita mitään vakavaa. Kerran vuodessa saan sellaisen superraivarin, että suosittelen muille ettei mua tulla ainakaan estelemään. Jokainen, syytön tai syyllinen, saa sellaisia sanoja päälleen että suutani polttaa.

Olin tänään siis menossa kotiin kun hyppäsin bussiin. Koska aioin mennä vain muutaman pysäkinvälin eteenpäin, menin keskikäytävälle seisomaan. Siellä oli joku mies rollaattorin kanssa, mutta molemmat mahduttiin. Bussi jarrutti äkisti, jolloin horjahdin vähän ja nappasin äkkiä kaiteesta kiinni. Kuitenkin tätä äijää se suututti:

Mies: Meinaako se päälle tulla?
Minä: Kuka?
Mies: (Huutaa) NO SInÄ!!!

Tässä vaiheessa RAIVOSTUIN. Se tunne nousi noin sekunnissa. Huusin täyttä kurkkua:
JA MITÄ V****A SINÄ S**TANA ALAT RAIVOTA SIINÄ KUN MINÄ SEISON KAIKESSA RAUHASSA BUSSISSA!!!
Mies: No onhan täällä istumapaikkoja!
Minä: NO JOO ON MUTTA V***U MINÄ MENEN MUUTAMAN PYSÄKINVÄLIN ETEENPÄIN P**KELE!! ON SE KUMMA KUN NOIN PALJON JOKU SELLANEN V*TUTTAA ETTÄ JOKU SEISOO BUSSISSA KAIKESSA RAUHASSA, MINÄ SEISON MISSÄ HALUAN, V***U SENTÄÄN!!!

Tämän jälkeen äijä meni hiljaiseksi.

En enempää voi kirjoittaa kun mulla tehtiin kämmenselkään tänään operaatio ja koskee kovin. Mutta tässäpä tärkein. Älkää aukoko muille päätänne.

Mikä olen?

Olen viime aikoina harjoittanut syvää itsetuntemusta. Tuli päivä, jolloin kertaheitolla tiedostin sen, mikä olen, mitä ajattelen ja mihin uskon.

He, jotka minut jo tuntevat, tietävät sen minkä ikäinen olen, missä asun ja millainen olen luonteeltani. Työhakemuksissa olen "persoonallisesti" iloinen, pirteä ja positiivinen, sekä nopea oppimaan ja muuta jargonia, mutta sitä en koskaan kerro, että olen hyvin äkkipikainen, sanavalmis ja häijy. Siis silloin kun suutun jostain tai havaitsen väärinkäytöksiä.

En voi sietää voitonmaksimointikeinoja enkä oman edun tavoittelua. En niljakkaita pukuherroja, jotka eivät ajattele työntekijöidensä parasta. En siedä sitä, että tuotantokoneet ovat vain tietyillä yhtiöillä. Niiden pitäisi olla kaikkien käytössä, josta jokainen saisi omiin tarpeisiinsa ansionsa mukaan riippuen siitä, paljonko yhteiseksi hyväksi tekee. Olen siis "vitun kommari ja sosialistihippi".

En näe ketään ihmistä arvokkaampana kuin toista ja mielestäni seurapiirit ovat muutaman ihmisen keksintöä, jotka yrittävät luoda oman, suljetun kaveripiirinsä. Siinä on hohtonsa joidenkin mielestä - minun mielestäni ei. Ei ole olemassa ylempää luokkaa tai alempaa luokkaa. Kaikki nämä luokittelut johtuvat vain rahasta tai julkkisstatuksesta. Minuun toisten materialistinen omaisuus ei tee mitään vaikutusta. Saatan luokitella jonkin ison talon ihanaksi, mutta en henkäise syvään kuullessani jonkun korkeasta tulotasosta. Totean vain, että siinä rikkautta on.

Itse asiassa minä yritän nauttia mahdollisimman pienistä asioista. Saatan ostaa lankakerän ja olla loppuviikon onnellinen. En ole eläessäni käynyt Tukholmaa pidemmällä, mutta ei ole niin väliksikään. Minä en pyri koko ajan ylöspäin yhteiskuntaluokittelussa, vaan uskon siihen, että ihminen saavuttaa elämässään kaikki rikkaudet vaan olemalla onnellinen.

En siedä mitään vääryyttä enkä sitä, että kukaan loukkaa ketään millään tavalla. Tuskin kukaan sisimmässään sietääkään, mutta kuka todella puolustaa toista? Minä puolustan bussikuskeja, kaupan kassoja, yleensäkin ihmisiä. En siedä kenenkään panettelua, huijaamista, tai kenestäkään hyötymistä.

Rakastan eläimiä, ja minusta eläinten tulisi saada olla vapaina luonnossa. Koska tämä ei ihmisten kesytyksen takia ole mahdollista, tein sen vähän minkä itse pystyin; otin kotiini kissan, josta luovuttiin ja pidän siitä hyvää huolta. Otin kotiini myös gerbiilin.

En silti sano että olisin hyvä ihminen. Ei kukaan ole läpeensä hyvä tai paha. Minä olen suoraan, mitä olen. Sanon, mitä ajattelen. Olen tyly tai kiva. Kerron totuuden.

Tässä olen minä.

Bussikuskien kestoketutus

Kuljen päivittäin busseilla vain päästäkseni kotiin kuuntelemaan oman bussikuskini kiroamisia huonon päivän, pahan sään, huonon kaluston, vänisevien matkustajien ja työvuorojen takia. Otan oman kullan valitukset tiettyyn rajaan asti myötätunnolla vastaan, mutta hyvin usein käämit kärähtävät minullakin niin, että tuntuu. Olen varsin temperamenttinen luonne, mutta tappelukin auttaa purkamaan päivän paineita minun mielestäni.

Bussissa ja muissa julkisissa kulkuvälineissä näkee monenlaista hiihtäjää joita en välittäisi pahemmin nähdä. Olen kuitenkin kehittänyt tästä matkustajien tarkkailusta ihan harrastuksen: nauran naputtaville matkustajille selän takana ja painan mieleeni hassuja tapahtumia matkustajien ja kuskien välillä.

Yleisimmin niitä sattuu Kampissa. (Liekö tuo Kamppi jotenkin kirottu paikka kun kaikki bussikuskit on aina äreitä siellä? Toisaalta, jos siellä sitä liikennettä on, alkaa pikkuisen varmaan jurppia...) Tässä muutama tilanne:

1. Nainen tulee sisään hölöttäen kännykkäänsä, bussin lähtöön 30 sekuntia.

Nainen: Pitäisköhän mun nyt mennä tällä bussilla... tai ei... no niin, pitäiskö? Kun mä tuun sinne... ai ei? Mut jos kuitenki pitää?
Kuski: Koitahan päättää jo, kohta lähdetään!
(Repesin partaani).

2. Bussi pysähtyy vähän liian kauas pysäkistä kun pysäkillä oleva mummo ei viitsi näyttää pysähtymismerkkiä kunnolla.

Mummo: (Epäselvää, hiljaista jupinaa)
Kuski: Että mitä?
Mummo: Paljonko maksaa matka Jorviin?
Kuski: Kaksi viisikymmentä! Sopii puhua vähän lujempaa!
Mummo: No minähän puhuin...
Kuski: Joo joo mutta ensi kerralla sopii näyttää myös sitä pysähtymismerkkiä kunnolla!
Mummo: No mutta siinähän oli pysäkki!

Meinasin heittää väliin, että bussi ei olisi siinä edes pysähtynyt, jos siinä EI olisi ollut pysäkkiä. Eihän silläkään ole väliä, monelta tulee töihin jos ylipäätään vaan tulee, vai? I didn't think so.

Tilanne 3: Nainen jäkättää kuskin pysäytyspaikasta.

Olen Ruoholahdessa menossa bussiin ja edelläni menee ilmeisesti kännissä oleva mies, jolla on selviä vaikeuksia pysyä jaloillaan. Kuski ei pysäytä ihan jalkakäytävän viereen, mikä nyt on mielestäni ihan ymmärrettävää. Pysäkki on iso ja kai kuskeilla on omat syynsä olla pysäyttämättä ihan jalkakäytävän reunaan. Sopii tulla selvin päin bussiin jos ei kerta osaa vähän harpata. Kuitenkin joku ämmä alkoi valittaa:

"Miten sinä nyt noin kauas bussipysäkistä pysähdyit kun eihän tässä edes pääse bussiin tulemaan!" Tässä vaiheessa osoitin myötätuntoa kuskille irvistelemällä akalle tämän selän takana. Kuskia nauratti.

Tilanne 4: Kuljen tietyllä bussilla kouluun. On olemassa kaksi linjaa kyseiselle numerolle, toinen kirjaimella merkittynä. Tämä kirjaimella merkitty kulkee eri kautta kuin toinen. Joku nuori nainen halusi päästä juuri sinne, mihin tämä kirjaimella merkattu linja kulkee. Se bussi, jonka kyydissä hän oli, ei ollut kirjaimella merkitty.

Nainen: Onks tää se kirjaimella merkattu linja? Pitäis päästä paikkaan a.
Kuski: Ei ole.
Nainen: No sit mä jäisin pois!
Kuski: Jää seuraavalla pysäkillä. Mä en oo mikään taksikuski. (Heeeeheeeee :D)
Bussi pysähtyy. Nainen haluaa mennä etuovesta, mutta kuski ei päästä. Nainen valittaa: No pitääkö vielä keskiovistakin mennä!!

Joo kyllä pitää. Eikö hitsi vieköön voitaisi hoitaa bussilla kulkeminen näin: Otetaan jo etukäteen selvää, mikä linja menee minnekin. Jos linjan reitti ei ole entuudestaan tuttu ja tietää pysäkin nimen, jolla pitää jäädä, sinne tulee osattua varsin yksinkertaisesti: Katsoo reitin HSL:n lettisivuilta ja laskee vaikka pysäkkimäärän. Kun ne on laskettu, painaa määrän mieleensä ja laskee niitä matkalla kohteeseen (esimerkiksi 30.pysäkillä on jäätävä). Kartanlukutaito ei ole vaikea taito. Yleensä HelBin, Nobinan, Veolian ja muiden kaupunkilinjayhtiöiden kuljettajat eivät välttämättä tiedä jokaisen 40 pysäkin täsmällistä nimeä EIKÄ SIITÄ TULE BUSSIKUSKIA SYYTTÄÄ. On ihan eri asia ajaa viittäkymmentä eri vuoroa kuin ajaa kolmekymmentä vuotta samaa ja yhtä bussia ja reittiä ja tuntea kaikki matkustajat.

Ajattelisivat vähän meitä heilojakin. Kun kuljettaja ei voi töissä niitata sitä ärsyttävää mummelia puolinelsonilla ketoon vaikka mieli tekisikin, tulevat nämä kuljettajat kotiin ja alkavat äyskiä meille. Omille kumppaneilleen.

Bussikuskien puolesta.

Ikäkysymyksiä ja eläimistöä

Olin tänään menossa kouluun (ja myöhästyin vaan tunnin, jii-haa! Alan edistyä...) kun päätin sitten junaa odotellessa käväistä Alepassa. (Ja se $%&@#!&$ juna oli VIISI MINUUTTIA MYÖHÄSSÄ. Periaatteesta en salli Valtion Rautateiltä minuutinkaan myöhästymistä. Heti kun tänä talvena tuli pakkaset lasiin ja baanalle, koko junaliikenne oli ihan sekaisin koko aamun). Sieltä ostin sitten purkkaa. Kun pyysin tupakka-askia kassalta, MINULTA KYSYTTIIN HENKKARIT! :)

Olen siitä NIIN ylpeä, koska olen vakaasti sitä mieltä että jo 23-vuotiaana minulla on alkanut ilmestyä uurteita, joita ei ennen ole ollut. Jos onnistun näyttämään tässä iässä alaikäiseltä, näytän neljäkymppisenä varmaan kaksvitoselta! =D

Sitten päivän muihin aiheisiin. Meille tuli eilen tyttögerbiili! Mun tuttavaperhe muuttaa isompaan asuntoon eivätkä voi omista syistään enää pitää gerbiiliä. Otin hiirulaisen sitten meille ja vaivaton asukki se onkin. Se elää onnellisena akvaariossaan (siis tietenkin vedettömässä, jonka pohjalla on sahanpuruja. Juomapullo, pari ruokakuppia, mökki ja pyöreä , ontto suoja), tykkää narskuttaa vessapaperirullia (näin entinen omistaja mulle kertoi) ja ravaa ympäri koppia. Vilmakaan ei otuksesta edes rotunsa puolesta piittaa. Se on vaan lihava ja laiska kissa, joka hommaa ruokansa puskemalla meitä jaloista kun ollaan keittiössä ;) Kohta meillä on kunnon eläintarha täällä. Mietin just et kultakalat olis myös kivoja... tosin Vilma taitaisi tehdä niistä ennen pitkää paistia, ellei sitten pelkäisi vettä.

Laulua, lunta ja glögiä

Teinpä tuossa eräs päivä yhden, omasta mielestäni hyvin huvittavan jutun.

Kaikki alkoi siitä, kun menin tapani mukaan kouluun Rautatieaseman läpi. Rautatientorin portailla seisoi herjaa heittämässä se kuuluisa ilmaisjakelulehtien jakaja, joka on tajuttoman hauska kaveri. Siihen pysähdyin minäkin ottamaan lehden ja koska lunta oli satanut, kysyi tämä moottoriturpa, josko laulaisin hänen kanssaan dueton seuraavana päivänä. Totesin, että sehän käy.

Seuraavana päivänä menin taas ottamaan lehden ja lunastin lupaukseni. Aloitimme hyvinkin melodisen version Rati-Riti-Rallaa-kappaleesta ja minua nauratti ihan hirveästi. Kaksi miestä oli pysähtynyt juttelemaan lehdenjakajalle jo minua aiemmin, mutta he häipyivät laulumme aikana. Höh. Ja minä kun olin jo menossa esittelemään taitojamme EMI:lle. No joo. Ehkä ei.

Anyway. Minä lähden usein tällaisiin tempauksiin mukaan. Jonain päivänä aion laulaa bussissa.

Sitten oli asemalla vielä teknillisten opiskelijoiden kuoro tai jotain sinnepäin. Lauloivat tajuttoman upeasti. SPR tarjoili joulukeräyksen yhteydessä piparia ja glögiä. Annettuani viimeiset roposeni keräyslippaaseen menin ottamaan mainittuja herkkuja ja päädyin tietenkin TV-kameran eteen. Tietenkin. Johan edellisestä kerrasta onkin puoli vuotta. Silloin olin keskustassa jakamassa esitteitä, kun maikkarin uutispojat tulivat. Ja niin lauoin suurelle osalle Suomen kansaa mielipiteitäni siitä, miten epäluotettavia poliitikot ovat. Toivottavasti mahdollisimman moni poliitikko oli nähnyt sen. (Ainakin pomoni oli nähnyt, jolle olin asiasta vahingossa vihjaissut. Olin sekoittanut ammattinikin mukaan, mutta onneksi olivat leikanneet sen pätkän pois. En sitten koskaan osaa pitää suutani kiinni...)

Koulua

Meillä on iso projekti koulussa meneillään, joten luovuin työstä ainakin toistaiseksi. Pidän työstäni toimistolla, mutta kieltämättä olen helpottunutkin.

Työelämä on todella erilaista verrattuna opiskeluun. Koulussa saan olla suoraan mitä olen, purkaa ilot ja murheet kavereille, tehdä sitä mikä oikeasti kiinnostaa. Töissä pitää aina olla todella säntillinen! Omista asioista ei puhuta, koska "työpaikka ei ole sielunhoitola". Ehkäpä ei olekaan, mutta ryppyotsainen bisneksenhavittelu ahdistaa. En myöskään jaksa nuoleskella ketään yhtään enempää. Nostan hattua niille jotka asiakaspalvelutyöhön pystyvät. Minä meinaan en pysty. En jaksa.

Menin sitten valtionvirastoon lippulappujeni kanssa ja päätös tukiaisista tehtiin parissa päivässä. Virkailija oli todella myönteinen minua kohtaan ja totesi tehneensä laskelman ja myönteisen päätöksen, jonka avulla pärjäisin hetken verran eteenpäin.

Siis, olin ihan öönä. Uskomatta korviani.Ihan todellako minä saisin laskuni maksettua, ruokaa pöytään eikä minun tarvitsisi muuta kuin paahtaa koulussa täysillä ajattelemattakaan töitä?

It is true.

Olen ilmeisesti ollut todella uupunut, koska heti kun pääsen vapaalle, minua alkaa väsyttää aivan armottomasti. Nyt sain tosin levättyä muutaman päivän aikana hoidellessa sairastunutta pikkuprinsessaani, että puhkun jälleen energiaa.

Ja onhan ulkona lunta!! Oli uskomatonta herätä aikaisin aamulla kun ilma näytti mustan sijaan aivan punaiselta. Tietää että joulu on tulossa ja maahan vaan leijailee vieläkin hiutaleita...

Sanoin miehelleni että tänään juodaan glögiä.

Alkoholipolitiikkaa

Olen jo pitkään ihmetellyt sitä, miksi oma täysjuomattomuuteni on saanut erilaisia reaktioita ihmisissä aikaan. Haluan tähdentää kaikille ihmettelijöille ja niillekin, että eivät ihmettele, että EI, minä EN käytä alkoholia. Otin viimeksi konjakkihömpsyn vuonna 2008 eikä sen jälkeen ole vain tehnyt mieli juoda. En ole ex-alkoholisti enkä pelkää ketään enkä mitään baareissa. En vain jaksa katsella niitä samoja kuvioita vuodesta toiseen kun kaikki menevät silmät kiiluen ja kieli pitkällä ottamaan sitä olutta kun ei muutakaan ole. Tai on, mutta siitä ei välitetä koska alkoholi hauskanpitovälineenä vie aina voiton. Sitten osalle tulee niinkin kivaa, että tapellaan tuolla verissäpäin, viedään toisilta naiset, rikotaan rapun ovia ja vietetään loppuyö ruuhkaisessa keskussairaalassa.

Ei minulle, kiitos.

On niitäkin, jotka ottavat sivistyneemmin, mutta minä en henkilökohtaisesti ymmärrä, miksi alkoholia edes tarvitaan yhtään mihinkään. En ymmärrä sitä siksi, koska en itse tarvitse viinaa rentoutuakseni. Minulla on toiset keinot. En kuitenkaan ala ketään tuomitsemaan sen perusteella, ottaako sitä viinaa vai ei. Sama se minulle on. Kunhan minun katon alleni ei viinaa tuoda tai minulle sitä viinanhuuruista elämäntapaa tyrkytetä, jokainen tehkööt mitä lystää.

Tämä tapani olla ilman alkoholia on tämän tavan omaksumisen jälkeen aiheuttanut monenlaisia reaktioita. Olin viime vuonna töissä puhelinmyyntiyhtiössä, jossa oli voittoina drinkkilippuja. Sanoin, etten halua voittaa niitä lippuja.

- Miksi et? Ei näistä tarvitse maksaa mitään, hönkäili esimieheni huuli pyöreänä. (Vaikka minulle olisi maksettu, en olisi ottanut niitä lippuja. Mieluummin turvauduin sellaisiin myyntikisan palkintoihin, jotka eivät liittyneet ryyppäämiseen millään tavalla).
- Eikös se meidän työpaikan ilopilleri osallistu kossuarvontaan? No mikset? Mikset sinä juo? Älä nyt sano että yksi huono kerta kännissä saa sut tällaiseen mielentilaan... (Ei, minä EN osallistu kossuarvontaan. Olen kyllä ollut humalassa ja voin sanoa ettei siinä mitään sen kummempaa ole. Näitä kertoja on monenlaisia, mutta ne eivät vaikuttaneet siihen, että päätin pitää hauskaa ilman alkoholia).
- Sä et juo... ahaa... (pitkä tauko) No mikset? Etkö ees yhtä drinkkiä ota? (Lasketaanko yksi drinkki täydelliseksi juomattomuudeksi? Tuota, köh, ei).
- Ai sä et ota... no ei kai sua haittaa jos mä otan? (Minulle se ei kuulu kuka juo ja missä. Saa minun seurassani ottaa, en siitä häiriinny vähääkään. Tykkään kuitenkin enemmän niistä, jotka osaavat ottaa sivistyneesti kuin niistä, jotka ovat ihan räkäkännissä).
- Sä varmaan haluat ilmaisen viinapullon! (Joo! Mä lähetän sen saman tien jollekin sellaiselle, joka sen osaa tuhota. Minä en osaa).

Koulussakin järjestetään jatkuvasti opiskelijabileitä joissa se viina on ehdoton must-juttu. Eikö absolutisteille voisi järjestää omia bileitä joissa ei tarvitsisi juomattomuuttaan selitellä? En tajua mikä siinä viinassa voi niin paljon kiehtoa. Tosin on niitä, jotka ymmärtävät, enkä minä lähde heidän mielipiteitään kyseenalaistamaan. Jokainen ottaa asiat omalla tavallaan.

Tähdennän silti vielä kerran: Minun juomattomuuteni on oma valintani, eikä se kuulu kenellekään miksi en ota. Minä tähdennän nyt vielä syitä, miksi en juo: Omat vanhempani (jotka huom. eivät olleet alkoholisteja eivätkä ole tänä päivänäkään) eivät juoneet kun olimme pieniä, enkä minäkään siten aio juoda. Ei, en edes yhtä tuoppia. Jos tyttäreni ei ole tulossa samana päivänä meille, saatan kuvauksissa ottaa sen yhden konjakkishotin, kun juhlitaan tiettyä tasamäärää otettuja kuvia. Ei, sen enempää minä en juo, enkä tule juomaan. En ainakaan viiteentoista vuoteen. Minulle ei siis missään tilanteessa tarvitse tarjota alkoholia, koska en sitä ota. Jos tarjoatte, älkää alkako kysellä miksi en ota, jos en ota. Se ei kuulu teille. Minut saa pyytää kahvilaan juomaan lattea tai maitokahvia, mutta älkää pyytäkö minua baariin. Tai saa pyytää, mutta älkää pyytäkö toiste jos kerran kieltäydyn. Minä en lähde baariin. Minä istun kotisohvalla, laitan kynttilät palamaan, jännitän illan leffaa, hyvää kirjaa tai sitä, millaista kuvioneuletta tulee solmuvärjätystä langasta. Se riittää minulle.

Vuoden paras oivallus

No niin. Tämän päivän blogitekstini aiheena on tyttäreni viisaus - tahaton ja tahallinen. Tämä aihe syntyi yhdestä lauseesta, mutta se sinetöi koko loppupäiväni.

Harrastan usein sitä, että vittuilen miehelleni leikkimielisesti ärsyttääkseni hänet täriseväksi hermoraunioksi. Se on hauskaa, koska mies tekee saman minulle. Minusta se on vaan rakkautta. Olen diplomitasoa, mitä tulee ihmisten ärsyttämiseen, ja harva minulle edes pärjää verbaalisesti. Näin olen kuullut. Ihanaa olla luonnonlahjakkuus tällaisessa asiassa - olen jäänyt täysin sanattomaksi ehkä kahdesti elämäni aikana. Toinen kerta oli, kun kesällä flyereita jakaessani tuli joku isäni ikäinen, viinalta haiseva römppähousu joka tokaisi "mähän saan flyerin mukana myös tyttöystävän!" Vilkuilin ympärilleni tarkistaakseni, oliko pomo järjestänyt taakseni live-deittipalvelun firman sivubisneksenä ilman että olin puoleentoista viikkoon huomannut asiaa, mutta en nähnyt kuin hitaasti maleksivat turistioppaat, pari feissaria, lauman innokkaan näköisiä kiinalaisturisteja, ees taas maleksivia, onnellisen näköisiä ihmisiä, kerjäläismummon ja pari steissin spurgua, joilla oli voimassa toistaiseksi oleva pummi-dokaussopimus. Loksautin suuni pari kertaa auki, hekotin hermostuneesti ja lähdin jakamaan flyeria seuraavalle, joka tokaisi: "I've been watching you for several days. I wanna take you to coffee sometime. Can I get you number?"

Juttu päättyi niin, että solkattuani vastalauseeni ja syyn kieltäytymiseen se lähti myrtyneenä takavasemmalle. Tuli vähän paha mieli. Mä en koskaan ainakaan tietoisesti anna mitään signaaleja kenellekään koska pojat miestäni lukuunottamatta on mulle vaan kavereita, mutta jostain syystä mulle heruteltiin kesällä enemmän kuin koskaan. Sekoittikohan +34 asteen helle ja minimekkoiset tytöt rumemman sukupuolen ihan täysin? I guess we'll never know. Mä olin siveellisesti T-paidassa ja polviin asti ulottuvissa shorteissa. Hitto mä mikään yleinen nainen ollut - enkä ole, enkä etenkään tule olemaan.

Mutta, nyt eksyin sivuraiteille. Siis ärsytin miestäni tänään hulluuden partaalle. Se on olosuhteiden pakosta vielä tällä hetkellä kirjoilla toisella paikkakunnalla kuin missä minä asun. Sinne on täältä noin tunnin matka ja vähän päälle. Se vihaa omaa paikkakuntaansa ja haluaa äkkiä pois sieltä. Asioita siihen suuntaan järjestellään koko ajan. Joka tapauksessa, kun minä olin käskenyt hänen pitää suutaan kiinni ja auki ja puhumaan normaalisti, hän solkkasi jotain seuraavaan tyyliin: "Mummummammammu-hääpäähhäällääpää!" kun se koetti puhua suu tasavuoroin kiinni ja auki. Mä osoitin sitä ja kysyin tyttäreltäni, tietääkö se, mikä hitto tuota vaivaa. Siis miestäni. Tyttäreni letkautti: "Minä tiedän! Hänellä on ikävä kotipaikkakunnalleen!"

Kahden sekunnin jälkeen repesin hirvittävään nauruun, tein high-fiven tyttäreni kanssa ja totesin, että hän ei ainakaan tule olemaan luuseri tuolla tajunnanvirralla. Eikä hän tule jäämään sormi suussa seuraavankaan perusteella:

Olin ostanut pussillisen satsumoita. Tyttäreni rakastaa niitä ja kehotin häntä ottamaan yhden. Hän osaa siis kuoria ne. Kävin tupakalla parvekkeella, ja tullessani takaisin näin hänellä terävän keittiöveitsen. Säikähtynyt rääkäisy jumittui kurkkuun koska sydän pomppasi sinne, ja henkäisin, että laittaisi keittiöveitsen heti pois ja ennen kaikkea selittämään, MITÄ IHMETTÄ HÄN PUUHAA. Vastaus kuului näin:

"No kun äiti, mä yritin kuoria enkä osannu, ja otin sit keittiöveitsen ja päätin paloitella tän! Kato miten nätit lohkot!"

Satsumat todella olivatkin näteissä lohkoissa.

Eipä jää meidän neiti sormi suuhun ja sanoin sen säikähdyksestäni toivuttuani hänelle itselleenkin. Tällä tarmolla neiti tulee olemaan vielä joskus jotain todella suurta. Luonteeltaan siis. Ja miksei muutenkin, mutta ei se ole pointti.

Stressissä ei lisä pahaa tee

Huhhuh. Onpa ollut kiirettä tässä viime aikoina. Pomo lykkäsi mulle työproggiksen jonka tiiminvetäjäksi se mut nimitti kysymättä multa, ja hommaa on siitä asti riittänyt. Lähinnä siltä osin, että siinä proggiksessa on meinannut mennä persiilleen lähes kaikki, mutta tilanteet on saatu korjattua ilman että kukaan on vetänyt mua turpaan.

Tänään istuin koulun jälkeen bussissa kihisten kiukunsekaista inspiraatiota, koska vaikka meitä oli käsketty aloittaa eräs kouluprojekti hetipaikalla ja mä olin sitä jo hyvän matkaa tehnyt, saatiin tietää että meidän piti kirjoittaa täysin eri juttu.

Mä kiljuin koulun pihalla hoosiannaa kavereille ja menin itkunauraen sisään, jolloin kaverini selittivät opelle, että mä sekosin ja halusin nirhata kaikki maailman paperit.

Bussissa haaveilin rauhallisesta illasta Juoppohullun päiväkirjan ja paljettineuleeni parissa, mutta päätin soittaa pomolle "pilarin" vähäisen saldoni takia. Lähinnä mä halusin tietää, oliko se saanut mun sähköpostini, jossa kirosin alimpaan helvettiin niin työprojektin, alaiseni kuin koko maailman ja vähän päälle. No, se soitti takas ja sieltä kuului jotain käsittämätöntä: "Mä, tota, tota, tota, täh, tota, joo, tota..."

Mä mietin, että mihin helvettiin se suomen kieliopin nyt unohti, koska puhetaitoa sillä on ainakin silloin, kun mä mokaan kolmatta kertaa maailman yksinkertaisimman asian, jonka se on selittänyt viisi kertaa. Mä en ole ikinä nähnyt ketään niin vihaisena kuin sen silloin kun mä lähetin vahingossa väärän sähköpostin viidelle henkilölle. Se puhkui höyryä jopa sen jälkeen kun olin korjannut erehdykseni ja pyytänyt itku kurkussa anteeksi.

Sain tietää että mua odotti toinenkin projekti. AI JAI JAI JAI... eiiiii... siis eiku mähän oon se orientoitunu. Tiiminvetäjä. Jooh. Lupasin mennä käymään toimistolla keskustellakseni asiasta.

No, toimistolla EI keskusteltu asiasta. sen sijaan se lykkäsi muhun vilkaisemattakaan mulle paperin ja totesi, että asia pitää hoitaa tän illan aikana, vaikka yleensä sellaiseen proggikseen menee aikaa noin kaksi viikkoa.

Nyt oli mun vuoro änkätä. Jumitin hetken toimiston ovella enkä ollut varma edes siitä, olenko mä hereillä ja millä planeetalla mä oikeasti asun. Toivuttuani lähdin kotiin hoitamaan projektia.

Mä en oo ihan varma, haluanko tässä vaiheessa enää edes kuulla kaikkia ajatuksiani. Mulla on siis KAKSI työprojektia hoidettavana, kaksi kokoillan näytelmää kirjoitettavana ja tasan 10 päivää aikaa lukea noin kolmesataa sivua tenttiin. Niin, ja kai ne vaatii että siellä pitää osatakin jotain.

Helpommalla pääsisin jos synnyttäisin viitoset joista kaikilla olisi koliikki.

Kuningatar tuli taloon ja otti paikkansa

En tiedä, olenko kunnolla vielä kertonut kissastani Vilmasta. Siis meidän kissastamme. Mieheni on sitä mieltä, että kissa on hänen ja minun mielestäni minun. Tappelumme on leikkimielistä =D

Kimmokkeen tähän sain kun luin siitä, miten ihmiset voivat kotieläimiään kohdella. Aivan kauheita tarinoita oli! Minäpä kerron nyt, mistä Vilma tuli ja mikä asema sillä on meidän perheessämme.

Vilma on kissa, vähän alle nelivuotias neiti. Taloon se tuli kun sillä oli reviirikiistoja veljensä kanssa. Arvelimme, että ehkä se on sellainen luonne, että se ei tykkää olla metelissä. Vilman veljelle asialla ei tunnu olevan niin suurta merkitystä.

Heti ensimmäisenä se tutki kaikki paikat mutta oli vähän arka. Parin viikon jälkeen se tuli viereen köllöttelemään ja alkoi jutella ja siristellä silmiään. Siitä tiesimme, että meidät oli kelpuutettu palvelijoiksi; kuningatar oli tullut taloon ja näyttänyt paikkansa.



Vilma on luonteeltaan rauhallinen, ehkä vähän ujo ja arka, mutta on kiinnostunut uusista ihmisistä. Se nukkuu suurimman osan päivistä ja innostuu leikkimäänkin. Pääasiassa se nukkuu ja syö vaatien ruokaa tiettyyn kellonaikaan. Aamulla kuudelta pitää olla laittamassa tonnikalaa. Sen se osoittaa kynsimällä varpaitamme peiton alla.

Vilma on rakkaudella sanottuna, kaikkien kissojen tapaan täynnä itseään ja tavattoman kranttu. Mikä tahansa kissanhiekka ei kelpaa, eikä myöskään ruoka. Kerran kokeilimme puupohjaista kissanhiekkaa mutta siitä ei tullut mitään.

Vilma on mustavalkoinen ja iso kissa. Ei kylläkään niin, että siitä haittaa olisi. Se tervehtii heti maukumalla kun tulemme jostain, vaikkapa vain roskia viemästä. Jos se makaa sohvalla ja kosketamme sitä ohimennen, kuuluu "Kur".

Meillä Vilmaa kohdellaan kuninkaallisena. Kissalle ei tarvitse näyttää kaapin paikkaa, vaan sen voi hemmotella niin piloille kuin ikinä jaksaa. Toki pomottelua ei sallita, mutta noin muuten... sillä on elintilaa, rauhaa ja hiljaisuutta, ruokaa, puhdasta vettä ja puhdas hiekkalaatikko. Muuta se ei juuri tarvitsekaan. Sitä hoidettiin edellisessäkin paikassa hyvin, mutta totesimme että sen paikka on täällä.

Elämä osaa yllättää.

Arkipäivät plakkarissa

No niin. Nyt on eka kouluviikko takana. Alan opiskella teatteritaiteen tuntemuspuolta kirjoittajalinjalla sekä lisäksi espanjaa, latinaa ja ranskaa. Olen saanut kaksi uutta kaveria heti ja meistä on jo nyt muodostunut erottamaton kolmikko. That's fun!

Olin aamulla taas hoidattamassa kättäni. Hoitava lääkärini, vastaava ylilääkäri röntgenissä, on kuin tohtori House: kova suustaan ja helvetin hyvä työssään. Huusin ja itkin kivusta, mutta sain todella vahvoja kipulääkkeitä. Tällä hetkellä kirjoitan blogiani yhdellä kädellä. Hyvää harjoitusta! Valvontahuoneessa sain kahvia, mehua ja lisää lääkettä. Lisäksi ihana hoitaja jutteli kanssani niitä näitä ja toi minulle tuoreimman juorulehden. Voisin tosissani tottua tuollaiseen =) Annoinkin mahtavaa palautetta heille.

Korkokengissä ja pitkässä takissa sain aikaan sellaisen vaikutelman, että henkilökunta teititteli minua ja joku mies yritti tulla iskemään minua rautatieasemalla. Tokaisin että mies odottaa kotona. Ei siinä, harmiton heppu.

Sain töitäkin bookkaajana. Aloitan maanantaina kun on koulusta vapaatakin.

Sitten synkempiin asioihin: Olen nähnyt kamalia painajaisia viime öinä. Ensinnä olin hautuumaalla ja minun piti loikkia hautojen reunoilta toiselle. Eräässä haudassa oli juoksuhiekkaa ja meinasin upota sinne. Pääsin kyllä pois.

Toisessa unessa siippani nosti vastikään edesmenneen isänsä haudasta ja siippa oli ihan innoissaan siitä. Arkku oli multainen ja kulunut. Näin myös ruumiin joka oli muuttunut lähes luurangoksi. Yhtäkkiä ruumis olikin vauvanruumis, jota mieheni piti sylissään.

Mutta onneksi unet ovat vain viestejä alitajunnasta.

Vaiherikas koulumatka

Kyllä jotkut koulumatkat on tuomittuja epäonnistumaan. Minä lähdin Hakunilasta Kauniaisiin vähän ennen kahdeksaa, jotta varmasti olisin kerennyt ilmoittautua ajoissa. Myöhästyin ensimmäisestä bussista siksi, etten lähtenyt ajoissa. Toista odotellessa olin automaatille menossa, jossa oli nostamassa rahaa joku romanimies, jolla kesti ja kesti... Olin monta kertaa karjaisemassa että "JA NYT P*RKELE PÄÄSTÄT MUUTKIN, MÄ LÄHDEN OPISKELEMAAN!!" Ja juuri kun olin ehtinyt automaatilla käydä, bussi tuli. Ja meni.

Kolmatta odotellessa havaitsin että matkakortti oli hukkunut jonnekin. Voi per...!!!!! ostin sitten sikakalliin kertalipun ja pääsin sillä ihan nätisti Helsinkiin. Kävin ärrän kautta ostamassa nessuja ja huomasin liikennevaloissa että ratikkani oli tullut pysäkille. Ajatustyö meni näin:

"STOP, STOOOOOOOP!!! Mä tuun kyyytiiiiin!!! Pysähdy!!!". Juoksin hirvittävää haipakkaa pysäkille ja joku ystävällinen nainen avasi minulle oven juuri kun ne olivat menneet kiinni. Kiitin naista niin kohteliaasti kuin osasin.

Kampissa tapasin sitten tytön joka oli samaan aikaan jakamassa metro-lehtiä kuin minä flyereita silloin kesällä. (Miten siitäkin tuntuu olevan niin hirvittävän kauan??) ja juttelimme vähän aikaa niitä näitä. En muuten edes tiennyt että englantini on noin sujuvaa. Kaiketi ulkomaalaiset työkaverit töissä ovat edesauttaneet asiaa, ne kun eivät oikein suomea vielä ymmärrä. Tosin ahkerasti opettelevat.

Klo 07:39 lähti sitten minun bussini ja menin lopulta pysäkkilaskuissa aivan sekaisin (olin HSL:n sivuilta tarkistanut, montako pysäkkiä on Kampista Kauniaisiin) ja istuin aivan kasassa muistellen sitä, että äitini näistä päivistä joskus varoitteli... onneksi jäin kuitenkin oikealla pysäkillä pois! Kiitin sitä joka painoi stop-nappia, koska salaa toivon aina että jos menen jonnekin missä en osaa välttämättä jäädä pois, joku toinen painaa stop-nappia, bussi pysähtyy, voin tsekata pysäkin nimen ja nopeasti ponnahtaa pois, jos se on se jolla minun pitää jäädä. Pääsin siis turvallisesti tänne.

Tästä alkaa meikäläisen yliopistotaival. En ole vielä varsinaisesti yliopiston opiskelija vaikka opiskelenkin yliopiston kursseja. Tulin heti ilmoittautumisen ja kahvin jälkeen mediateekkiin ja täällä sitten kirjoittelen. Kello on 9:17 ja avajaiset alkaa kymmeneltä.

Taidan mennä kohta istumaan penkille ja polttamaan muutaman tupakan.

Työtä ja työnhakua

Huomenna on viimeinen konsulenttikeikkani ennen opiskelujen alkua, sen jälkeen vetäydyn ansaitulle keikkatauolle, ihan kuin joku kuuluisa artisti joka ilmoittaa lehdessä lähtevänsä työstämään uutta materiaalia. En ole tunnettu enkä muusikko ainakaan ammattimielessä, mutta menen työstämään materiaalia - nimittäin opiskeluvuoteni päätteeksi julkaisen oman teoksen! Se sisältyy opinto-ohjelmaan ja olen nyt koulun alusta enemmän kuin innoissani. Joka aamu kesäkuun jälkeen olen ollut valmis pakkaamaan perhospenaalini ja unikkokuvioidun luentokansioni vähän risaiseen reppuuni, joka on törkeän tilava ja palvellut minua vuodesta 2003 asti. Ostin sen aikoinaan päivälukioon jolloin värikkäät kynät ja Demi-kalenterit olivat ehdoton MUST-juttu jokaisella tytöllä. Paitsi niillä jotka käyttivät überkalliita superkalentereita. Minulla ei ollut varaa siihen, eikä ole nytkään...

Tunnustan senkin, että käytössäni on edelleen Demi-kalenteri. Olen 23-vuotias nainen ja käytän Demi-kalenteria. Tulin minä kaapista ulos. Ostin sen siksi, että on hauskaa verestää nuoruusmuistoja ajoilta jolloin teippailin seinille Leonardo DiCaprion kuvia (siinä vasta mies...) ja fanitin Usheria. Ei kyllä käy kieltäminen, etteikö minulla olisi uusinta Usherin biisiä N95:n soittoluettelossa. Siellä on melkein kaikki muutkin biisit joita NRJ:llä tällä hetkellä soitetaan, paitsi ei sitä hirvittävää Stereo love-kappaletta. Se haitariosuus ärsyttää niin ylipaljon!

No, kuten alussa totesin, huomenna menen siis mainostamaan iltapäivälehteä KOVAAN ÄÄNEEN. Kaikkea sitä ihminen rahan takia tekeekin. Menen kuuntelemaan keski-ikäisten äijien vittuilua ja ottamaan vastuun siitä että iltapäivälehdet sitä ja tätä ja päätoimittaja tuota... Se on työtäni. Jalat väsyy ja harmittaa vietävästi loppupäivästä. Sekin on työtäni. Teen sen samalla asenteella kuin flyereiden jaon; siinä kun yritti päästä tavoitteeseensa, aika kului äkkiä eikä se tavoite koskaan täyttynyt, mutta silti... aina voi yrittää! Toivottavasti siellä on huomenna joku aivan hillitön otsikko niin lehdet viedään käsistä. Tai sitten siellä on joku "äärimmäisen" uunituore uutinen Matista ja Mervistä...

No silleen. Tämä keikka enää ja sitten syvennyn opiskelemaan. Olen hakenut iltatyötä niin aggressiivisesti, että mun tehokkuus hämmentäisi tehosekoittimenkin. Pakko saada se työ heeetiiii. Kaikki käy paitsi puhelinmyynti. Se on jo niin nähty.

Jopas nyt meni elämä pilalle

Iltalehdessä kerrottiin naisesta, jonka elämä oli kuulemma mennyt sikaflunssarokotten takia pilalle. Se sai muistelemaan koko sikaflunssahysteriaa ja sitä että se voi tappaa tai jotain. Ja herranjesta, johan oli eräänä aamuna enemmän jonoa terveysasemalle kuin kuunaan Paul McCartneyn konserttiin tai Helsingin MM-kisoihin! Rokotteita vaadittiin ja paniikki yltyi, samalla kun minä katselin äkäistä ihmismassaa bussipysäkiltä, napsin kurkkupastilleja nassuun ja lähdin kirjoittamaan äidinkielen ylioppilaskoettani.

Ei sillä etteikö sikaflunssa voisi olla vakavakin tauti, mutta ihan oikeasti - rokotteista tuollainen hysteria ja kun se saadaan, itketään sitä että sillä saattaa olla sivuvaikutuksia.

Kerronpa pari uunituoretta uutista: Rokotteita ilman minkäänlaisia sivuvaikutuksia ei ole eivätkä elokuvat ole totta. Jokainen on riskit tiennyt kun on rokotteen ottanut. Itse en sitä koskaan ottanut, koska olin influenssassa jo valmiiksi ja tiesin, että rokotteen ottaminen olisi yhtä tyhjän kanssa - kerta vastustuskyky oli jo alentunut, en mahtaisi taudillekaan enää yhtään mitään. Ei se ainakaan ilmeisesti tullut tai sitten siitä on olemassa kuumeeton versio joka minulla oli. Väitän kyllä melkein että se tauti oli noin puolella abiturienteista viime syksynä mutta kaikki raahautuivat kirjoittamaan. Abit, minä mukaanlukien, yskivät, köhivät, niistivät. Nenäliinoja ja lääkkeitä kului. Silti jokainen teki urheasti parhaansa vaikka olisi haudan partaalla keikuttu. Moinen ahkeruus nosti minullekin kyyneleet silmiin ja mietin, oliko tunnelma kaikilla sama kuin Kolmessa muskettisoturissa. Näen jo rivin urheita ja nuhanenäisiä abeja kohottelemassa kynäänsä ja hokemalla: "Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta, Aaaaaaa-tsiuh!"

Muutenkin nämä taudit alkavat hymyilyttää. Itse sairastin juuri enterorokon ja aivokalvontulehduksen. Olkoonkin että sen virusperäisen. Menin tietysti hoitajalle ihan senkin takia, että saisin sairauslomatodistuksen pomolleni. Enkä väitä etteikö sekin tauti voisi olla hengenvaarallinenkin iäkkäämmille ihmisille eikä terveytensä suhteen pitäisi pilailla, mutta noudatin isoäitini kaavaa: hänen sairastuessaan syöpään hän pisti asian leikiksi ja heitti hurttia huumoria lääkärille. Sellaista rohkeutta en pysty ikinä omaksumaan, mutta ehkä sen verran kuitenkin, että otin enterorokon mielenkiinnolla vastaan - kaikki sairauskokemukset ovat hyväksi koska ne vahvistavat vastustuskykyä.

Eipä sillä. Minäkin käytän yskänlääkettä joka aiheuttaa hillitöntä päänsärkyä, mutta Panadolit on keksitty. Turha siitäkään on käydä marmattamaan että rokotteet pilaavat elämän. Niitä ei ihan oikeasti ole pakko ottaa. Väitän myös että nuoret ja aikuiset selviävät taudista leikiten jos vain peruskunto on OK. Mikään rokote ei myöskään voi pilata koko elämää. Siinä vaiheessa alan itse puhua elämän pilaamisesta jos joku tappaa läheiseni tai raiskaa tai jotain. Täytyy olla aika vahva rokote jos elämä menee pieleen.

Sairautta kerrakseen

Olen kolmatta päivää töistä pois flunssan takia. Olin mielenkiinnosta lukenut enterorokosta ja aivokalvontulehduksesta, ja mietin että tämä on taas niitä tarhalaisten tauteja. Ajattelin halveksivasti että minä nukun pari päivää ja litkin vitamiineja kuin spurgu perjantaipullostaan, mutta jälleen kerran luonto osoitti, että mun vastustuskyky on yhtä hyvä kuin sika filateliassa.

Eilen heräsin aivan hillittömään päänsärkyyn. Lähdin varmuudeksi hoitsun vastaanotolle kun huolestuin, josko tuo aivokalvontulehdus olisi mullakin. Mielessäni pyöri jo likvornäytteet ja mitä kaikkea niihin liittyikään ja toivoin, että saisin yhtä kuolattavan lekurin kuin House itse.

Plaah, emmä mitään saanu. Hoitsu vaan totesi että muutaman päivän levolla tää menee ohi.

Siis aivokalvontulehdus? Mulla? Ei kai. Onneksi se vaaraton.

Mummon kanssa jutusteltiin ja se kertoi että isäukolla oli myös ollut sama homma viidentoista vuoden iässä. Tauti tuli puheeksi isän kanssa ja se soittikin eilen useamman kerran kysyäkseen kuulumisia. Näin itsellisenä ja aikuisena naisena oli sydäntä lämmittävää kohdata isän huolenpito. Äitikin oli huolissaan, mutta se ei koskaan ole hössöttänyt samalla tavalla kuin isä, se ottaa asiat asioina.

Eiköhän tämä tauti tästä lähde - toivottavasti. Miehen passitin juuri kauppaan ja aion ottaa esimerkkiä kissastani, joka nukkuu ja löhöilee päivät pitkät. Muutoin kissojen tapojen suhteen kehrääminen on vielä opettelun alla enkä vieläkään ole päässyt selville, miksi leikkihiiren metsästäminen on niin jännittävää. Kissat on joskus vähän omanlaisiaan.

Enkelikoira

Sain eilen kuulla tavattoman surullisen uutisen. Isovanhempieni iäkäs koiraherra oli siirtynyt ajasta iäisyyteen. Moni voisi sanoa, että kyseessä on "vain koira" ja ihmetellä, miksi omistan blogikirjoitukseni "jollekin eläimelle", mutta minä olen sitä mieltä, että enkelikoira Aku on kirjoituksensa ansainnut.

Aku oli rodultaan saksanseisoja. Ihana ja villi koira, joka ei koskaan tehnyt kenellekään mitään pahaa. Siltä olisi saanut laittaa vaikka korvat solmuun ja silti se olisi vain heiluttanut häntäänsä. Ei sillä että olisin koskaan edes halunnut niin tehdä. Aku rakasti lapsia ja vielä vanhoilla päivilläänkin leikki uskollisesti viisivuotiaan tyttäreni kanssa, samalla pitäen tästä huolta.

Akulla oli elämässään luksusoltavat: se sai asua omakotitalossa, temmeltää pihalla mielin määrin ja sitä käytettiin tietysti pitkä lenkki ulkona päivittäin. Aku veti nuoruusvuosinaan kuin ohjus, mutta vanhemmalla iällä sen tepastelu muuttui arvokkaammaksi. Aku sai aina aamuisin koirankeksin ja herkkupaloja muilta pöydässä olijoilta. Sitä ei myöskään koskaan hakattu vaan se koulutettiin tasapainoiseksi ja hienoksi koiraksi. Tosin lajiominaisuudet pitivät siitä huolen, että lintujen väijyminen oli Akulle mieluisaa puuhaa.

Näin hyvällä huolenpidolla Aku eli 14,5-vuotiaaksi saakka. Jalat alkoivat olla huonossa kunnossa ja koira kuuroutuikin, mutta pirteänä vanhuksenakin jaksoi olla mukana pihan touhuissa ja noutaa keppejä, joita tosin ei heitelty viimeisinä aikoina kovin paljoa jottei koiruus suotta rasittuisi.

Uskon että jossain tuolla on koirien taivas, jossa koirat saavat temmeltää ja syödä pelkkiä herkkuja. Kerroin siitä tyttärellenikin. Oma ikäväni Akua kohtaan on hyvin kova, aivan kuin olisin parhaan ystäväni menettänyt, mutta olen iloinen ettei sen tarvinnut kärsiä. Se on kaikkein pahinta. Itse aion pitää omasta kissastani yhtä hyvää huolta kuin isovanhempani pitivät Akusta. Sillä oli pitkä ja hyvä elämä ja jään kaipaamaan häntä. Uskon, että kaikkein kovin ikävä on isovanhemmillani jotka elivät sen kanssa, olivat sen perheenjäseniä. Vaikka olisikin aika lähteä, kova paikka se aina on.

R.I.P Aku, 7.2.1996-12.8.2010

Perustuslaki ja sen ihmeellisyys

Suomen perustuslaissa sanotaan, että ihmisellä on oikeus työskennellä ja asua missä tahansa. Käytännössä tämä tarkoittaa elinkeinovapauslakia, joka tuli voimaan muistaakseni 1879 (korjatkaa jos olen väärässä). Ennen maanviljelijän jälkeläisistä tuli automaattisesti maanviljelijöitä ja kanttoreiden lapsista kanttoreita. Tämä pitää paikkaansa ainakin isäni kohdalla, koska isoäitini on kanttori ja hän taisteli saadakseen itselleen kunnon töitä aikana, jolloin naisten ei ollut mahdollista saada vakituista kanttorinvirkaa.

Nyt tilanne on kuitenkin muuttunut. Tarjolla on kasapäin töitä, mutta vaikka minä haluaisin työskennellä esimerkiksi kaupan kassalla, minua ei oteta sinne. Lain voi tulkita myös niin, että jokainen pääsee töihin sinne, minne haluaa päästä. Minulla se asia on toteutunut vain muutaman kerran.

Mitä asumiseen tulee, ei ole mahdollista asua missä haluaa jos joku toinen vie kämpän nenän edestä. Mielestäni tuo laki siis toteutuu vain, jos on ikää 18 vuotta, viiden vuoden työkokemus, yliopistotutkinto, rikas mies ja paljon maallista omaisuutta. Sellaiset ihmiset saavat tehdä mitä haluavat. Köyhillä ei mikään ole mahdollista, jos lähdetään ylireagoimaan.

Jos ajatellaan piirrettyä Matka maailman ympäri 80 päivässä, Phileas Fogg saa usein tahtonsa läpi päästäkseen jatkamaan matkaansa. Hän lahjoo laivan kapteenin viemään hänet Yokohamaan ja ostaa lopulta laivan 60 000 punnalla päästäkseen nopeammin Lontooseen. Joko olen hullu tai piirretyssä on selvästi sanoma, että rahalla saa mitä vain. Täytyy yrittää lahjoa haastattelija sitä varten että pääsisi töihin, jos nyt edes haastatteluun pääsee.

Sekin ihmetyttää, että lähes aina pitäisi olla koulutusta ja kokemusta. Mistä ihmeestä sitä voi saada jos mihinkään ei pääse, ei koulutukseen eikä töihin? Se on ihan sama asia kuin ensisynnyttäjille sanottaisiin, ettei lasta saa tehdä ellei ole jo ennestään viisivuotiasta talossa. Joskus kaikki ovat joutuneet hommansa opettelemaan ja nyt oletetaan että osataan.

Minu sukupolvellani ei ole ollut onnea syntyä aikana, jolloin töitä riitti muillekin jaettavaksi. Nykyään niitä ei saa oikeastaan yhtään mistään. Aina löytyy 186 parempaa hakijaa.

Minulla on ylioppilaskoulutus ja kokemusta neljästä eri työpaikasta. Aina vaan puuttuu jotain; kaupallinen koulutus, taloushallintaohjelmien osaaminen, venäjän kielen taito tai kokemus vastaavasta työstä.

Alan opiskella vieraista kielistä nimenomaan venäjää ja ruotsia kunhan koulu alkaa.

Päätös

Tänään tuli tehtyä taas turhia ostoksia, joista osan palautin saman tien kauppaan. Eipä silti, etteikö vaatteet tarpeeseen tulisi, koska niitä kuluu, mutta mutta... totuus on se, että seitsemänkymppiä vaatteisiin on yksinkertaisesti liikaa. Tajusin kantapään kautta ettei rahaa nyt oikeastaan ole, niinpä päätin että saan ostaa vuoden ajan vain alla listattuja tarvikkeita kaupasta. Tässä ne tulevat:

1. Ruoka
2. Maito
3. Tupakka
4. Kissanhiekka
5. Kissanruoka
6. Hygieniavälineet
7. Shampoo
8. Hoitoaine
9. Suihkugeeli
10. Vessapaperi
11. Tiskiaine
12. Pyykkipulveri
13. Mäntysuopa
14. Leipä
15. Voi
16. Juusto
17. Lääkkeet

Mä en ole koskaan ollut järin säästäväinen ihminen, mutta ehkä sekin tapa tulisi oppia aikuisiällä. En vain yksinkertaisesti ole jämpti luonne, mutta olen jo pitkään halunnut korjata senkin kuntoon. Katsotaan kuinka käy.

Tuottavuutta ja tarua

Kaikki tietänevät, että tämän päivän trendi on säästäväisyys, tuottavuus ja suuri liikevoitto. Ihmisiä irtisanotaan julkisista osakeyhtiöistä, joissa he ovat kuin anonyymia karjaa joko kuluttajana tai tuottajana. Mitä paremmin tuottaa, sitä enemmän osakkeenomistajat saavat voittoa. Rahaa, tätä kirottua ja painettua paperia joka ainakin minut tekee onnelliseksi silloin, kun saan ostaa vähän kalliimman vaatteen (hinnaltaan 25,90) tai meikkivoiteen, jotten näyttäisi aina siltä kuin olisin kroonisesti palanut auringossa... couperosa. Kirottu sana.

Nykypäivän tuottavuusohjelmat ja muut paskat merkitsevät sitä, että yksityishenkilö saa jatkuvasti olla pelko ahterissa asuntolainansa ja lasten harrastusmahdollisuuksien puolesta. 2 000 euron kuukausipalkka kun voi pudota viidesosaan, myös työttömyyskorvaukseksi sitä sanotaan. Yrityksen johto ei piittaa paskan vertaa siitä, onko jollain kulunkeja enemmän vai vähemmän, koska osakkeenomistajat vaativat sitä voittoaan.

Mihin moraali on kadonnut?

Koska tituleeraan itseäni anarkokommunistiksi, mielestäni kaikkien tuotantovälineiden pitäisi olla yhteisessä käytössä jotta kaikki saisivat saman verran leipää, maitoa tai mitä vain, jolla pärjää eteenpäin. Ruoasta ei ollenkaan pitäisi joutua maksamaan mitään. Eipä silti, kaaoshan siitäkin syntyisi, jos joku rohmuaisi ruokaa itselleen vuodeksi sillä välin kuin kymmenet muut näkisivät nälkää. Joku ottaisi kuitenkin vallan itselleen kaikessa, koska ihmiset ovat niin ahneita. Välillä mietin, tarvittaisiinko oikeasti jumalallista perintöainesta kuten tarunhohtoisen Atlantiksen asukkaissa oli, jotta voitaisiin elää hyveellisesti. Ihmisten olisi helppo elää laumassa toisiaan tukien, eikä niin että oma takamus on se tärkein pelastettava kun täysin tuntemattomat yrittävät ryöstää, riistää, painostaa, alistaa ja komennella muita.

Itse olen yrittänyt nousta näiden periaatteiden yläpuolelle. Olen boheemi. Sen pitäisi merkitä sitä, että maallista omaisuutta olisi mahdollisimman vähän tai se ei merkitsisi mitään. Silti minusta on kivaa saada uutta, joten en koe itseäni erilaiseksi kuin muutkaan ihmiset. Kuitenkin yritän parantaa maailmaa sillä, että olen kaikille kiva ja ystävällinen. Kun sen kierteen laittaa pystyyn, saa hyvällä tuurilla edes jonkun miettimään, onko se huono käytös niin ihailtava asia että sitä pitää harjoittaa järjestäytyneellä tavalla.

Lähden huomenna taas tuttuihin ja turvallisiin kuvioihin: töihin. Vaikka pidän työstäni, en voi olla huomaamatta että olen itsekin alkanut omaksua kapitalistista ajattelua jota syvästi olen halveksunut. Tosin vähäosaisia vastaan minulla ei ole mitään, vain se ärsyttää, jos on itse sen aiheuttanut ja syyttää siitä kaikkia muita paitsi omaa peilikuvaansa.

Opiskelu ei kannata?

Sain KELAlta myönteisen opintotukipäätöksen: 201 euroa asumislisä ja 298 euroa opintotuki. Sääli ettei koulutus ole ilmaista, 440 euron opiskelumaksua vaaditaan heti kättelyssä. Reilua? Ei.

Ei tällainen järjestelmä kannusta opiskelemaan, kun jo toimeentulotuki on 417 euroa kuukaudessa. Mistäkö tiedän? Ihan siitä, että olen joutunut tahtomattani sossupummiksi, koska työtä ei ole riittänyt. Onneksi elokuussa riittää. Aion kerätä sellaisen pesämunan, että sillä saa pidettyä kämpän ainakin yhden kuukauden ajan. Vaikka ahdasta alkaa olla, olen silti onnellinen: kaksioon mahtuu kyllä vielä miten kuten, ja sitä paremmalta kolmio tuntuu sitten aikanaan.

Jotenkin ei vaan silti tunnu reilulta. Nainen, jonka mies on täysi juoppo ja joka ei millään tavalla yritä kasvattaa lapsiaan kunnollisiksi veronmaksajiksi, saa tilavan kerrostaloneliön. Mies juoksee joillain työllisyysmahdollisuusparantumiskursseilla ilman mitään aikomusta työllistyä samalla kun meidän isäntä tekee älyttömällä tahdilla duunia repiäkseen elantorahat kasaan. Onneksi byrokratiakuviot alkavat selvetä ja voimme pian muuttaa yhteen virallisestikin. Samalla lähtee tuet, koska isäntä tienaa niin hyvin. Noh, siitä vaan. =) Jotenkin haluaisin silti tietää, mihin veroni menevät. Toivottavasti vanhustenhoitoon tai sotaveteraaneille.

Yhteiskunta antaa sellaisen kuvan ettei opiskelu kannata. Mikä sitten kannattaisi? Armonpalojen kinuaminen? Ei kiitos. Minä aion valmistua ammattiin jonain päivänä ja aion tehdä duunia täysillä sen eteen. Hyvät arvosanat koulusta on tähtäimessä samalla kuin paiskin duunia toimistolla. Kymmenen tuntia viikossa takaa sen, että saan vähän suolarahoja opintotuen päälle. Muuten kun menee kokonaan vuokraan ja opiskelumaksuihin.

Silti tuntuu ettei tämä voi oikeasti mennä näin.

Ihmiset, jotka saavat sinut myöhästymään

Kirjoitan melkein samasta aiheesta kuin eilen, mutta tällä kertaa ihmisistä, joiden takia myöhästyt töistä/palaverista/kaverin tapaamisesta/mistä vain kuvitella saattaa. Näitä löytyy busseissa, kaupoissa, ärrällä... vaikka missä!

Olen itse krooninen myöhästelijä, johtuen suurimmaksi osaksi siitä että menen aamuisin ärrän tai kaupan kautta töihin mukanani hedelmiä ja energiajuomapullo. Olen mitoittanut minuuttiaikatauluni varsin tarkasti; Ensimmäinen puolituntinen menee kahvinkeitossa, kylppärissä ja aamuröökillä, viisitoista minuuttia pukeutuessa (miksi ne vaatteet, jotka näyttävät kelpoisilta illalla, muuttuvat kelvottomiksi työvaatteiksi aamulla??), kaksikymmentä minuuttia meikatessa ja vartti lähdössä, kun etsin avaimia, kännykkää ja kiskon kenkiä jalkaan. Minuuttimäärä saattaa vaihdella, jos olen oikein nopea eikä ripsiväri leviä. Joinain aamuina kynsilakka ei viidennellä kerrallakaan levity tasaisesti vaikka kuinka pyytäisi nätisti, joten silloin rynnätään naama meikkivoiteesta kiillellen bussiin entisen kynsilakan epätoivoisesti "puhdistetut" jämät ympäri sormia.

No, kun matkaan on päästy ja on viisi minuuttia aikaa ehtiä bussiin, kaiken järjen mukaan ehdin kaupan kassalta hyvin, koska minä maksan aina kortilla tai käteisellä. En siis pullokuiteilla tai etuseteleillä. Otin kerran aikaa paljonko ärrällä asioimiseen menee. Pääsin sieltä minuutissa, heti sen jälkeen kun olin odottanut viisi minuuttia kuunnellessani seuraavanlaista monologia:

Eläkeläinen 15 lottokupongin kanssa asioi edelläni. "Tämä uusiksi ja tästä voitot, ai ai ai, eikö ollut mitään? No laitetaan uusi.. ei vaan uusiksi. Ei vaan anna se sittenkin tänne, laitetaankin tämä kuitti uusiksi. Niin, ja kolme ässäarpaa, ei kun viisi. Hmmm... miten tämä valinta on näin vaikeaa? Otetaan tuo, tuo ja tuo, ei vaan sittenkin tuo ja tuo, ei kun vaihda tämä vielä tuohon, noin. Anna nyt vielä neljäskin, tai otetaan samantien viisi. Ja sitten vielä kenoa. Mitäs rivejä sitä kannattaisi pelata? Otetaan tuo ja tämä rivi, ei kun laita sittenkin ne ja nuo, niin ja saanko vielä matkakortille aikaa? Paljonkohan kannattaisi laittaa... ei vaan, laita arvoa! Niin ja tulihan siihen Lottoon ne lisävoittoluokat?"

(Tässä vaiheessa huomaan myöhästyneeni bussista ja sisin täynnä pyhää vihaa maksan energiajuomapulloni hymyillen myyjälle ystävällisesti).

Kaupassa on aivan sama juttu. Edelläni asioi AINA eläkeläinen, joka haluaa ne 27 lottokuponkiaan uusiksi ja maksaa kaiken viisisenttisillä. "Ota nyt tuosta nämä viisisenttiset... ei vaan äiteemuori nämä antoi, otakin viitonen. Ai eikö ollut tarpeeksi? No mitenkäs nyt, anna se viitonen tänne ja ota tästä kympistä. Ai onko kymmentä senttiä? Hetki kun tuo kolikkopussi on tuolla... hetki pieni... ai, etuseteli, eikö sillä voi maksaa...? No otetaan nyt tuosta sitten tupakka-aski... niin paljonko? En minä kyllä tätä kymppiä riko, ota tästä viisisenttisiä..."

MITEN SE VOI OLLA NOIN KÄSITTÄMÄTTÖMÄN VAIKEAA?!

Kun nyt kerran vauhtiin päästiin, kirotaan nyt sitten sitäkin että kaupassa ihmiset aina jumittuvat ottamaan ostoskoria niin pitkäksi aikaa että automaattiportit lävähtävät aina päin kylkeäni kipeästi. Samat ihmiset pysähtyvät niin yhtäkkiä, että törmäsin kerran suoraan erään rouvan selkään tullessani hänen takanaan. Samoin he TUKKIVAT KOKO KÄYTÄVÄN NIIN ETTEI OHI PÄÄSE MILLÄÄN. "Ooooh, alessa! En minä kyllä ingmania osta... mutta katos muija, tämä on alessa! Voi voi... kyllä meidän aikaan hinnat oli halvempia, silloin Ståhlbergin aikakautena... niitä aikoja kun lehmästä saatiin tuore maito kun äiree sitä lypsi... ei sitä nykyään..." Siitä kun koetat tunkea ohi, ei pääse mitenkään. Samalla ihmiset kävelevät metrin vuorokausivauhtia aivan keskellä käytävää. Ohi ei pääse kuin vilkkua käyttämällä ja se jäi toisen takin taskuun...

Minua häiritsee nämä seikat senkin takia, että olen itse kaupassa hyvin nopea. Tunnen lähikauppani kuin omat taskuni ja nappaan tuotteet koriin vilkaisemattakaan, mitä otin. Silti menevät aina oikein. Jauhelihaa, makkaraa, maitoa, jogurttia, leipää, pastatarvikkeet, sokeriton mehu ynnä muita tarpeita.

To be continued...

Uhkailua kadulla

Päätin kerrankin kirjoittaa blogiini uskomattomista ihmisistä. Näiden ihmisten bongaamiseen on eräs loistava paikka: Helsingin rautatieasema.

Tänään näin aivan uskomattoman tapauksen kyseisessä paikassa. Siellä oli tavan takaa feissareita jotka eivät ainakaan minulla ole koskaan aiheuttaneet varsinaista verenpaineen nousua. Kuitenkin joku oli päättänyt osoittaa mieltään; kuulin vain hirveän huudon erään ihmisen suusta tämän yhä loitotessa:

"MÄ VEDÄN SUA PATAAN ¤%&@#¤!& "#¤%@#!¤ !!!! VEDÄN SUA PATAAAAAAN!!!" Jostain syystä minua alkoi huvittaa niin, että kikatin aivan kippurassa. Miten voi olla jollain noin huonot hermot, en tajua. En nauranut tuolle uhkaukselle - väkivallassa ei ole mitään hauskaa, paitsi pleikkaripeleissä ja sarjoissa, jolloin pahis saa turpaansa - vaan sille, miten jollain VOI mennä noin täydellisesti hermot. Jos minulta kysytään, tämä tyyppi teki itsestään täysin naurualaisen. Pahoittelen, etten ehtinyt kertoa sitä hänelle enkä olisi ehkä kertonutkaan, vaikka olisinkin ehtinyt. Olin töissä. Edustin asiakastamme. Vapaalla olen miten sattuu ja lauon mitä mieleeni tulee sopivissa tilanteissa, mutta töissä hymyilen vaikka olisin tulessa ja jalat täynnä piikkejä. Se on minun työtäni. Se kuuluu asiakaspalveluun; herroittelu, rouvittelu, teitittely, hyvät päivänjatkon toivotukset ja kohteliaisuus, vanhahtava puhuttelu... näitä riittää.

Stadissa sitä näkee joka päivä sen saman herran joka kulkee talvitakki päällä helteilläkin, pesemätön tukka ja huono iho ovat myös tämän herran tunnusmerkkejä. Hän pyytää joskus joiltakin joko rahaa tai yrittää päästä juttusille. Luulen että jos juttuseuraa kaipaa, aiheena on paska hallitus.

Takaisin aiheeseen stadi ja pummit: Jos sytyttää tupakan, ei mene kymmentä sekuntiakaan kun joku on pummaamassa tai ostamassa röökiä kahdellakymmenellä sentillä. Jos joku maksaa yhdestä tupakasta viisikymmentä senttiä, voin kyllä myydäkin. Tosin eräältä taksikuskilta en veloittanut mitään antaessani hänelle tupakan - tukeni on täysin kaikkien autokuskien puolella. Raskas työ. Hän olisi tarjonnut minulle neljä euroa - yhdestä tupakasta. En ottanut maksua vastaan. Myöhemmin itsekäs minäni muistutti vähemmän itsekkäälle minälle, että kauppa olisi tässä tapauksessa kannattanut, koska bussilipun hinnasta uupui juuri tuo summa mitä tämä herra tarjosi. No, tuolloin matkakortissani oli rahaa juuri sen verran että pääsin sisäisellä Jakomäkeen, josta isäntä haki minut kotiin.

Siitä voimme olla samaa mieltä mainitsemani herran kanssa, että maatamme johtavat mielestäni idiootit kapitalistisiat, joille ministerin virka on noussut liikaa hattuun. Radikaaleja tekoja sen olla pitää, muutoin ei onnistu. Hyssyttelyt ovat pahinta mitä voi olla. Olisinkin päässyt julkaisemaan totuuksia kaikesta jos olisin valinnut radiotoimittajan uran, mutta vaihdoin sen kirjoittamiseen. En ole katunut hetkeäkään. Haluan toitottaa totuuksia tietyn ajan vapaalla ollessani, mutta työkseni haluan upota fantasiamaailmaan. Kirjoittamallakin voi vaikuttaa maailmaan monella tavalla. Opiskeluni liittyvät myös käsikirjoitukseen, joten saatan jonain päivänä päästä kirjoittamaan ravistelevan tarinan mistä aiheesta vain. Itse ainakin uppoan elokuvien ja kirjojen maailmaan kun haluan unohtaa todellisuuden ja samaa toivon mahdollisilta tulevilta lukijoiltani.

Peruspummien näköisille sanon röökinpummimistilanteissa aina, ettei röökiä ole enempää (eivätkä muuten tarkista, koska varmasti tietävät että nostaisin hirveän metelin reppuni kaivelemisesta) koska maksaa se rööki minullekin. Jokainen ostakoot omansa. Tosin omastani jaan niille jotka tekevät elantonsa eteen jotain; tänään annoin feissarille vessapoletin, joka minulta oli jäänyt. Mäkkärissä joku tuli samalla ovenavauksella ulos kun olin laittamassa polettia, joten totesin että maksavana asiakkaana ja joka päivä siellä käyvänä (ostan yleensä vettä) on aivan sama, käytänkö sen poletin nyt vai myöhemmin, koska joka päivä sieltä jotain ostan. Mäkkärin kassaneiti myös lupasi, että saisin poletit veloituksetta koska kuitenkin työskentelen ihan nurkilla. Ikkunastahan minut näkee jos ei muuten.

Olen alkanut pitää feissaustoimintaa hyväksyttävämpänä kuin puhelinmyyntiä. Olen aina kaikille puhelinmyyjille iloisen ystävällinen vaikken koskaan tilaakaan mitään, koska he tekevät vain sitä mistä heille maksetaan. Puhelinmarkkinointi on myyntilukujenkin perusteella kannattavaa, joten miksi sitä EI harjotettaisi. Puhelinmyyjän ammatti ei tosiaankaan ole niitä suosituimpia, mutta ihailen sitä että joku lähtee tekemään sitä "paskatyötä" sen sijaan ettei viitsisi yrittää yhtään mitään ja lojuisi kotona minun verovaroillani.

Olen puhunut, Monitoiminainen vaikenee.

Työntekoa

Tällä viikolla olen jakanut flyereita Helsingin keskustassa, liittyen mainoskampanjaan joka on tilattu meidän firmalta. Kaikenlaista tallaajaa kohtaa, mutta nyt on pakko purkaa paineita.

Helsingissä törmää tietysti "kollegoihin" jotka jakavat omia mainoksiaan ja tietenkin feissareita. Perinteisesti vaihdamme esitteitä muiden jakajien kanssa ja feissareillekin jutellaan. Kuitenkin olen kohdannut näitä idioottejakin siellä. Tässä ranking-lista niistä:

1. Äänenmurroksen omaava parikymppinen jolppi liian kireissä mustissa farkuissa ja nyhjääntyneessä paidassa tuijottaa suu auki, ottaa esitteen ja sanoo: "Minäpä näytän sulle miten MÄ mainostan!" *heittää esitteen tuuleen* "TuUuUuUuLi vie!!" (tämä siis äänenmurroksen raiskaamalla äänellä) Älä, hitto vie ku sä oot niin hauska!! Hahhahhuahhaa!

Sanoin kuitenkin tahallisen pirteästi "Kiitos". Voi että kun nuorilla miehillä on paha olla.

2. Töissä oleva, likaisissa reisitaskuhousuissa ja rakennusfirman t-paidassa paineli ohi ja tiuskahti: "Voi V*TTU!!!" (Sepä juuri).

3. Viinalta haiseva mies tuli kerjäämään pusua. En antanut, sanoin olevani töissä. (Mikä saa nämä kuvittelemaan että esitteidenjakaja on vapaata tai helppoa riistaa? Luulot pois, hyvät miehet!)

4. Toinen edellisen miehen kanssa samaan kastiin kuuluva tuli heittämään "Ai joo, tässähän saa tyttöystävän samalla!" (Tota... MÄ OON AVOLIITOSSA).

Huhhuh. Onneksi tämä mainoskampanja loppuu kohta ja pääsen ihan oikeesti toimistolle takaisin. Työntekijöiden kanssa vääntäminen tuntuu pieneltä tämän jälkeen. Vaikka on noita ihaniakin tyyppejä tullut vastaan.

Tätä biisiä en pysty käsittämään

Moni varmaan tietää sen biisin missä hoetaan koko ajan jotain valonpisaroista. Satun vihaamaan sitä juuri siksi että laulun tekijä on ilmeisesti omasta mielestään keksinyt aivan killerin sanan ja hokee sitä varmuuden vuoksi koko ajan, että muutkin tajuaisivat kuinka nerokas se on, hei daa! Laitan lauluntekijän epäkunniaksi sanat tännekin ja kommentoin sitä kursivoidulla tekstillä. Nämä tekstit ovat ajatuksia jotka tulevat päähän joka kerta kun kuulen tämän biisin. (Tähän väliin sanon, että kunnioitan kaikkia lauluntekijöitä, mutta tämä nimenomainen laulu ottaa niin paljon päähän että on pakko purkaa mieltäni. Sitä en tiedä kuka on sanat tehnyt, mutta laulu on Kaihon karavaani ja esittäjä on Tuure Kilpeläinen).

En etsi valtaa, loistoa, en kaipaa kultaakaan (hei come on, tää on otettu joululaulusta!!)
Laulaa mummo pysäkillä ja kaipaa kuolemaa
Mä kaipaan bussin valoja kuin kuuta nousevaa
Olen etsimässä valon pisaroita (no niin, nyt päästiin eka säkeistö loppuun. Mielenkiintoinen kappale...)

Tyttö istuu lätäkössä hiekkaa hiuksissaan
se hakkaa muovilapiolla suurta maailmaa (Okei, eikö kuitenkin ihan maata?)
Älä tule paha kakku, älä tule vaan (TOI EI OO SUN LAINIS!!!)
Anna meille valon pisaroita (Taasko se mainittiin? Jo on sinnikäs tästä aiheesta)

Valon pisaroita vasten pimeää (Joo-o, valonpisaroitapa niin. SEURAAVA AIHE??)
Meille putoaa valon pisaroita (?!?!)
Valon pisaroita kun toivo häviää (??!?!?!?!?!?!?!).
Meille putoaa valon pisaroita (Nyt meni yli mun ymmärryksen)

Mies tanssii pöydän päällä ylistäen elämää
Sillä vaanii kadunkulmassa jo horisontin pää
Yhdet vielä tarjoilija, sitten lähdetään (vanha juttu...?)
Tuokaa pöytään valon pisaroita (No se tuli jo selväksi että haluat valonpisaroita)

Ja rakkaus ei katoa, se muuttaa muotoaan
Kai se ilmestyy kun hiotaan ja seinät maalataan
Niin kuin näkymätön mies se jostain aivastaa
Kadonneita valon pisaroita (... Eiks tässä biisissä ole MITÄÄN muuta sanomaa??)

Valon pisaroita... (.........)

Unelma vai lapsuuden läppä?

Mua jännittää tulevaisuus. Pääsin siis opiskelemaan radiotoimittajaksi mutta olisin halunnut myös näyttelijäksi. Kuitenkin on alkanut tuntua siltä ettei se näyttelijähomma ole mua varten, vaikka tykkäänkin seurata elokuvia ja näytellä. Se kun vaan ei riitä. Pitäisi tehdä lujasti duunia ja olla kärsivällinen ja mulla on kuitenkin lapsi elätettävänä. Repäisin siis toisesta unelmasta itselleni palasen ja opiskelen radiotoimittajaksi. Työtä se on sekin. Sitä paitsi mulla on niin hillitön uteliaisuus kaikkia maailman asioita kohtaan, että haluan tuoda esiin niitä omalta osaltani.

Radiotoimittajan ammatti ei käynyt lapsena mielessäkään, kun koulun jälkeen leikittiin radiota ystäväni kanssa. Nauhoitettiin mankkaan puhetta ja laulettiin biisejä itse. Mä en edes muista oliko sillä radiolla nimeä. Kyse on kuitenkin ehkä ollut jostain alitajuisesta unelmasta. On varmasti vallan hienoa työskennellä radiossa ja haastatella ihmisiä sekä keksiä aina jokin uusi teema päivälle. Juuri täydellinen ammatti mulle siis heti näyttelemisen jälkeen. Sekin tulee varmasti olemaan jännää että tulee olemaan ihmisten elämässä mutta kukaan ei näe mua :D Töihin sopii siis mennä kauhtuneissa verkkareissa ja tukka sotkussa. Toista se on toimistolla. Siellä ramppaa koko ajan joitain bisnesneroja joten no way; ei siellä VOI näyttää miltä sattuu.

Senkin mä havaitsin että se mitä tulen elämässäni tekemään ei missään nimessä liity millään tavalla bisnekseen eikä varsinkaan toimistoalaan. Niin hyvä työpaikka kun mulla onkin, mulle selvisi puolessa vuodessa se ettei ala ole omani. Aion kuitenkin jatkaa siellä osa-aikatöissä koulun ohellakin. Heti kun saan päivätöitä jostain radiosta, jätän tämän toimistotyön.

Tässäpä tätä. Nuori neitini ei suostu olemaan sängyssä, joten menen toteuttamaan hyväksi havaittua kurinpalautusta.

Kesä kesä kesä.

Tästä tietää aina kesän alkaneen: Myötätuulirockin musa pauhaa meille asti. Kyseinen festivaali järjestetään puolen kilometrin päässä meiltä, niinpä olen ottanut tavaksi kuunnella säveliä iltaisin parvekkeelta. Huomenna siellä soittaa mun suosikki Suburban Tribe, joten ehkäpä menen lähemmäs kuuntelemaan mikäli tytär lähtee isälleen jo päivällä. Mulla ei ole vaihteeksi mitään hajua sen aikatauluista, mutta eiköhän se kaikki selviä huomenna.

Sain pari päivää sitten tietää päässeeni radiotoimittajakoulutukseen. Aion suorittaa myös muita koulutuksia; enää en jää osa-aikatyöläiseksi! Sisustajan koulutus on myös kiinnostuksen kohteena.

Juhannus aiotaan viettää "böndellä" mun isovanhemmilla. Siellä oltiin viimekin vuonna grillailemassa ja täti oli myös miehineen paikalla.

Isäntä on tällä hetkellä töissä. Tulee varmaan parin tunnin kuluttua. Mun syvääluotaava suunnitelma on viedä tytär Tiimariin maalaustarvikkeita hakemaan ja aiotaan tehdä pahvilaatikosta talo joka maalataan.

Nyt olen niin syvääluotaavan pahalla päällä etten jaksa jatkaa enempää. Toisen kerran. Menen parantelemaan oloani.

The last few days

Istun tällä hetkellä nojatuolissa joka saatiin mun isovanhemmilta tänään. Se oli siellä käyttökelpoisena, tilaa vievänä kalusteena, joten kun puheeksi tuli, päätetiin ottaa tuoli tänne. Ihanaa, nyt mulla on paikka jossa voi lö-hö-tä!

Viimeisen vuoden ajan olen puurtanut lähes lomia pitämättä. Joululoma nyt oli ainoa jolloin ei ollut päivätyötä mutta perhe-elämä vaati myös oman energiansa. Nyt on ihan outo fiilis, koska oon tottunu että koko ajan oon energinen ja tekemässä jotain. Nyt muhun on iskeny niin hirveä väsymys etten jaksa tehdä MITÄÄN. Löhöän siis nojatuolissa ja naputtelen kannettavaa. Ei edes pomo soittanut kiireellisten projektien merkeissä kuten se yleensä tuppaa soittelemaan. Kaipa se ajatteli että mun pitää valmistautua huomiselle.

Niin, siis huominen. Mulla on silloin kämmenselän laskimoepämuodostumaleikkaus. (Karmein sanahirviö jonka oon nähny heti spesialistipsykologin jälkeen, voi huoletta lisätä siihen listaan sanoista jotka on vaikea lausua kännissä. Näin sen kerran netissä ja repesin kuollakseni). Kolme vuotta sitten patti alkoi vaivata ja menin lääkärille kaksi vuotta sitten siitä puhumaan.

Lääkäri oli venäläinen ja puhui aika huonoa suomea: "Sinä paina patti joka ilta, aa-ha, seitsemän kerta viikko, aa-ha, sitten sinä hiero sitä ja kerto viikon päästä mikä tilanne, aa-ha".

Selvä homma.

Vuosi sitten se otti vihdoin mut vakavasti ja pisti lähetteen Vantaan isoimpaan sairaalaan. Kaikki tietää, mikä se on, jos vähänkin ovat uutisia seuranneet sen huonosti toimivasta päivystyksestä... onneksi en ole siellä vieraillutkaan vuosikausiin vaan pääsin ihan kuvauksiin asti, sieltä kirurgille ja sitä kautta leikkaukseen. Se on joku uusi testiryhmä ja mä totesin, että jos mä voin jotenkin olla lääketieteelle hyödyksi niin be my guest. Siittä vaan, siis.

Huomenna se leikkaus sitten on. Mun pitää käydä ostamassa jokin törkeän kallis painekäsine... onneksi isäntä lupasi lainata rahat.

Muutakin jännittävää on toki tapahtunut! Sain kutsun radiotoimittajalinjan pääsykokeisiin. Saa nähdä vakuuttuuko ne siitä että meikästä tulisi hyvä juontaja. Kai mä voisin ääntäni siihen käyttää, ainahan sitä on kehuttu. =)
Sitten sain vielä kirjeen paikasta jossa opetetaan teatteria ja muun muassa kirjoittamista. Molemmille linjoille hain. Koulutus on kyllä niin kallis että voisin pökertyä (220 euroa kuussa) mutta kai mä sen sitten opintotuella maksan. On tässä isännän palkalla ennenkin eletty, vaikka purnasin vuoden siitä että sen EI pidä elättää mua. Hävisin kiistan, olkoon.

Tällaista tänään.

Taas yksi unelma toteutuu

Neljä vuotta sitten vain haaveilin tästä kaikesta: hektisestä toimistotyöstä, ylioppilaana olemisesta, hyvästä miehestä ja telkkarissa olemisesta. Olen aina halunnut esiintyä musiikkivideoilla ja muilla - nyt se unelma on toteutunut. Olen myös ylioppilas ja olen kiireisellä toimistolla töissä. Nautin kiireestä, koska se saa oloni onnelliseksi ja tärkeäksi. Tuote-esittelykeikoillani olen ollut onnellinen, koska tykkään asiakaspalvelutyöstä.

Olen aina ajatellut että mallinhommaa olisi kiva kokeilla, mutta en ole uskaltanut mennä lähellekään mallitoimistoja, koska 163cm pituudella ja ylipainolla ei ole sinne mielestäni mitään asiaa ollut. Pari päivää sitten minua pyydettiin XL-malliksi muotinäytökseen ja se oli kieltämättä aika uskomatonta.

Miten olen saanut unelmani toteutettua? Olen vain ollut oma itseni ja jutellut rohkeasti kaikille, tutustunut uusiin ihmisiin. Aikoinaan tv-ohjelman kuvauksissa tutustuin erääseen naiseen, joka tunsi naisen joka välittää näyttelijäkeikkoja. Näyttelijäkeikkojen kautta tutustuin niihin jotka delegoivat porukkaa toisiin kuvauksiin ja sitä kautta tutustuin tähän ihmiseen joka minut järjesti muotinäytökseen.

Ehkä unelmien toteutumista vauhdittaa se, että tuttavani, jonka kanssa olin joskus kauan sitten hyvä ystävä, kuoli jokin aika sitten. Hänen elämänsä ei päältäpäin katsottuna todellakaan ollut helppo; hänen vaikeuksistaan en lähde tässä enempää puhumaan, mutta hän ei koskaan vaikuttanut onnelliselta. Minä päätin entistä vakaammin elää elämääni siitä nauttien, koska tältä tutultani jäi varmasti moni unelma toteutumatta. Päätin pitää huolen siitä, ettei minulta jää. Olen päättänyt elää täysillä myös appiukon muistoa kunnioittaen, koska ikinä ei voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Tyttärelleni aion hokea hokemasta päästyäni, että kun on ulospäinsuuntautunut ja tutustuu rohkeasti ihmisiin, mitä tahansa voi tapahtua. Itse en koskaan ole tutustunut ihmisiin sen takia että hyötyisin heistä jotenkin; olen ensin jutellut ja tutustunut ja sen jälkeen on tapahtunut kaikenlaista, useimmiten hyvää. Joskus tulee pahaakin, mutta siitä on päästävä yli.

Työpaikkojen "kuningattaret"

Olen tässä noin vuoden verran ehtinyt tutustua muutamaan työpaikkaan ja aina olen huomannut saman seikan: joka työpaikassa on joku, joka tituleeraa itseään muita ylemmäksi omassa mielessään ja tuo sitä esille vaatteiden, meikkien ja käyttäytymisen kautta. Lievissä tapauksissa nämä "kuningattaret" ylenkatsovat muita, hakeutuvat äkkiä porukoihin esittäen mukavaa ja sen jälkeen käyttäytyvät kuin omistaisivat koko maailman; pahimmassa tapauksessa "kuningatar" on se, joka halveksii ja haukkuu muita ääneensä. Onneksi näihin tapauksiin puututaan työpaikoilla paljon tehokkaammin kuin koulussa. Muistan karvaasti ne hetket jolloin isot pojat kiusasivat eikä opettaja laittanut tikkua ristiin asian eteen. En vieläkään ole antanut anteeksi.

Tunnustan silti nöyrästi: olen itsekin yrittänyt tehdä itsestäni "kuningatarta", lauman pomoa, kuten varmasti lähes jokainen teini-ikäinen. "Ole suosittu tai entinen"- iskulause ei vaan Suomen koulumaailmassa päde. Teinijenkkileffoissa kuningattaret ovat kauniita cheerleadereita, Suomessa opettajille v*ttuilevia dokaajia.

Olen tosiaan yrittänyt olla se kuningatar kouluaikoina, vielä jopa työpaikoilla sitä on tullut harrastettua. Rehellisesti myönnän että tein sen siksi, että pelkäsin. Pelkäsin kovasti uusia ihmisiä enkä uskaltanut tutustua heihin aluksi, mutta loppujen lopuksi se kävikin varsin helposti. Viihdyn porukassa, mutta minusta ei loppujen lopuksi "kuningattareksi" ollut, vaan otin reilusti kaikki ujommat ryhmätöissä mukaan ja kysyin heidän mielipidettään asioista jos eivät oma-aloitteisesti sanoneet mitään. Joitain suorastaan vihasin enkä ihan syyttä; yleensä vihani kohteena olivat ne, jotka olivat levittäneet toisista perättömiä juoruja. Itsekin puhun usein toisesta ihmisestä huonoon sävyyn, mutta sanon päin naamaa kaiken, minkä kehtaan. Jos olen haukkunut miehelleni pomoa vähemmän mairittelevilla adjektiiveilla, en tietenkään niitä mene sanomaan päin naamaa vaan kerron, miksi olen suuttunut.

Olen huomannut, että todelliset kuningattaret ovat niitä, jotka auttavat muita. Kun koulutin uusia työntekijöitä tehtäviinsä, tunsin itseni hyödylliseksi, tarpeelliseksi ja suoraan sanoen maailmanvaltiaaksi. Sain hyvän olon auttamalla muita ihmisiä ja tunsin itseni tärkeäksi kun sain kertoa heille asioita, mitä he eivät ennestään tienneet. Muistin myös oman alkuaikani töissä; uusi tilanne on toki aina pelottava ja olen iloinen, että olen saanut auttaa heitä työn alkuun.

Nyt täydennän tämän kirjoituksen opettamalla teille kaikkien teinikuningatarleffojen kliseen: todelliset kuningattaret ja kuninkaat ovat niitä, jotka ovat omia itsejään ja ystävällisiä kaikille. Vain siten pääsee todella suosituksi.

Pitkäperjantai ja juhlivat naapurit

Oli taas kyllä eilen sellainen ilta että huh huh. Naapuriin on juuri muuttanut uusia tyyppejä ja T-I-E-T-E-N-K-I-N niiden piti juhlia tupareita hyvinkin äänekkäästi. Musiikki soi noinn 200 dB voimalla koko #¤%@%!¤% päivän ja kun kello läheni 22:30 illalla, aloin jo oikeasti isännän kanssa hermostua.

Kuuntelimme seinän läpi tulevia ääniä ja mietittiin miten tytär sai nukuttua. Meteli oli tehdä meidät hulluksi. Sen jälkeen alkoi tapahtua:

Piip piip piip piip piip piip piip piip... palohälytinhän se siellä. Alussa luulimme että uudet naapurit olivat käryttäneet sätkiä siihen malliin että palohälytin reagoi savuun, mutta pian se alkoi uudestaan eikä vaikuttanut enää siltä, että tupakoitsijoilla olisi soivan hälyttimen kanssa mitään tekemistä. Vaikka porukka oli siellä maistissa, kai jokainen sen verta tajuaa että palohälyttimen piipatessa on syytä lakata aiheuttamasta savua.

Kurkkasin yöpuku päällä käytävään ja siellä oli muitakin naapureita. Samassa kerroksessa asuva naapurini kävi tarkistamassa tilanteen ja kävi ilmi että palohälytin soi yläkerran huoneistossa. Siellä asuu eräs viinaan mieltynyt nuorimies. Postiluukusta tuli myös savua ja totesimme että hätäkeskus on nyt oikea paikka tilanteen ratkaisun kannalta. Pian paikalle ryskäsikin palokuntaa, lanssia ja poliisia. Ovea ei saatu heti auki, vaikka sitä ryskättiinkin kunnolla. He saivat oven auki lopulta ja seuraava tapaus siellä oli:

Naapurilla oli jäänyt hellan levy päälle ja hän oli sammunut eikä ollut herännyt edes palohälyttimen ääneen. Ihmettelen miksei, koska palohälyttimen ääni on sellainen että se hajoittaa tärykalvot kauempaakin kuunneltuna. No, palokunta tuuletti huoneiston ja naapuri lähti takaisin baariin käytyään puolenyön aikaan soittamassa yläkerran naapurin ovikelloa ja pyytelemässä anteeksi vaivannäöstä. Ei se edes tajunnut, että puoli rappua oli herännyt palohälyttimen takia ja se pyyteli anteeksi täysin väärältä henkilöltä...

Bilettävä porukka oli tämän välin ollut hiljaa, mutta virkavallan lähdettyä biletys alkoi taas.

Isäntä sai sen neljä tuntia nukkua... (14 tunnin työvuoro tänään, ajohommissa...)

Saatiin lopulta porukka hiljenemään mutta huonosti nukuttua yötä se ei poistanut. Olemme muuttamassa tästä heti kun vain mahdollista. Juoppojen kansoittama slummi ei ole paras paikka tyttärelle eikä mielenterveyteni takia hyväksi myöskään minulle, vielä vähemmän isännälle.

Sairautta ja arvioita

Olen viimeiset kuusi päivää ollut sängyn pohjalla karmeassa flunssassa. Tauti ei tunnu lähtevän pois sitten millään. Olen joutunut olemaan töistä pois ja tietenkin menettänyt tuloja, koska luontoni ei anna periksi sairauslomalle jäämiseen. Ehkä olisi pitänyt, mutta minä olen minä. Sairaudesta tietenkin käytiin dialogia pomon kanssa:

Maanantai, soitto pomolle:

"Moi, KÖH-KÖHKRÖHÖHÖH!"
"Voi että..."
"Kyllä vain. Mä olen sairastunut. Käykö jos teen tänään etänä?"

Ja sehän passasi.

Tiistai, jälleen soitto pomolle:

"Moi, tää kuume ei ole vieläkään laskenut. Voinko taas tehdä etänä?"

Ja sehän sopi edelleen.

Keskiviikko:

"Mä en tajua miten tää ei ole vieläkään lähtenyt mihkään, mutta koetan nyt saada itseni parantumaan niin pääsen sorvin ääreen".

Torstai:

"Nyt mä menen lekuriin, mulla nousi taas kuume". Sain virallisen sairauslomapäivän.

Tänään ei sitten tullutkaan tehtyä mitään järkevää. Pelasin tietokoneella GTA2-peliä enkä päässyt Residental Districtistä yhtään minnekään, vaikka hakkasin konetta yhdeksän tuntia. Kehittävää? Not. Huomenna täytyy koettaa uudestaan.

Pitäisi tässä välissä mennä nukkumaankin. Jos vain oikeasti malttaisi. Lauantaina meillä on surujuhla tulossa, mutta ei siitä sen enempää. Yksi meistä on poissa.

Kasvatustapoja

Olin tänään tyttäreni kanssa ostoksilla. Tyttäreni ei olisi millään malttanut lähteä kaupoista pois, vaan viivytteli lähtöä joka saralla. Koska laki kieltää nykyään kädestä kiinni pitämisen (suom. raahaan neitiä eteenpäin jotta ehditään bussiin) otin käyttöön psykologisen sodankäynnin keinot:

"Jos et nyt tule, äiti suuttuu". (Ei mitään vaikutusta)
"Neiti, nyt ihan oikeesti. Me myöhästytään". (Ei vieläkään mitään vaikutusta)
"NYT NEITI!!! Evään sulta karkkipäivät, perinnön ja iltasadut jos et tule, liikettä liikettä!!"

Neiti lopulta tulikin, mutta päätin ripittää häntä matkalla kotiin.

"... Jäkäjäkäjäkä... siis sinäkö et ymmärrä, miksi sääntöjä noudatetaan.. ...mäkämäkämäkä... ootahan kun isäs kuulee ... mäkäkäkämäkä... sääntöjä pitää noudattaa!"

Kotona kuitenkin saatiin asiat sovituksi, kunhan olin pitänyt sille viidentoista minuutin luennon siitä, miksi meillä on säännöt joita on noudatettava. Tyttö oli sen jälkeen varsin ihmisiksi ja selvittiin tällä kertaa vain yhdellä draamakohtauksella.

Tytär on hyvin samanluonteinen kuin minäkin. Neiti järjestää kolmannen maailmansodan milloin mistäkin asiasta ja saa myös itkukohtauksia samaan malliin. Itse muistelen paria huvittavinta draamakohtaustani...

Kohtaus 1:

Minä: "BYÄÄÄÄÄÄ-HÄ-HÄ-HÄÄÄÄÄ!!!"
Mieheni: "Kulta, mikä sulle tuli? Sanoinko mä jotain pahasti? Olenko mä tehnyt jotain pahaa huomaamattani? Kulta, kerro!" Ja huolestuneita haleja.
Minä: "MÄ HALUUN KAR-KKHH-I-AAAAA!"
Mieheni: "...... Ööööh... tota... (pään raapimista)... mitä jos mentäisiin ostamaan? Sillähän siitä pääsee".
Minä: "Noku eimun pitäny syyä karkk-k-i-aaaaayääääääääääh kun mä oon dieetillääääääää!"

Kohtaus 2:

Makasin toista viikkoa kipeänä sohvalla ja olin varsin turhautunut siihen etten voinut tehdä mitään fyysistä.

Mieheni: "Mikä sun olo on?"
Minä: "YÄÄÄÄÄÄ, mulla on vieläkin kuumetttaaaaaa enkä mä halua olla enää kipeäääääääyääääääääh!"

=DDD

Neiti järjesti taas hillittömän draaman kun oltiin tultu isoäidin syntymäpäiviltä:

"By-hy-hy-hyäääääää!"
"Mamman nuppu, kerro mikä sulla on?"
"Mäenenääikinäpääsejuhliiiiiin, byääääää!"
"Kulta, totta kai sä pääset! Tuleehan näitä bileitä!"
"Enkä pääse! Yääääh!"

Itkua jatkui vartin verran ja luonto ohjasi minut halaamaan ja silittelemään tytärtäni ja puhumaan hänelle rauhoittavalla äänellä.

"YÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!"
"Nuppu, onko huolia?"
"Mun äitipuoli rakastaa muaaaaaaa!"
"Totta kai se rakastaa! Ja sun isä ja äiti ja pappa ja mummi ja..." (luettelo sukulaisista).

Jonain päivänä me ollaan käsikirjoittajina Kauniissa ja Rohkeissa...

Puhelinmyyjiä ja töitä

Minulle on tullut paljon puhelinmyyjien puheluita viime aikoina. Vastoin tapojani olen ollut niihin jo sen verran kyllästynyt, että hankin puhelimeeni suoramarkkinointikiellon pari viikkoa sitten. En kuitenkaan viitsinyt alkaa räyhätä Megan puhelinmyyjälle, joka soitti minulle toissapäivänä - suoramarkkinointikieltohan vaikuttaa vasta parin kuukauden kuluttua joka lafkassa eikä myyjäparka tiennyt että minulla sellainen on.

Silti tunsin itseni epäkohteliaaksi kun pamautin hänelle ystävällisen väsyneesti, etten ole kiinnostunut hänen tarjoamastaan kirjasarjasta. Tuntui, että äänensävyllä kaadoin viattoman myyjän niskaan kaiken stressin, ärtyneisyyden ja väsymyksen. Myyjän syytähän se ei ole, että minulla on paha päivä. Toivottavasti en aiheuttanut hänelle pysyviä traumoja.

Meinasin lentää ahterilleni, kun tajusin että olen saanut puhelinmyyjän puhelun myös työpuhelimeeni. Työpuhelimeni on esimieheni nimissä enkä tähän päivään mennessä ole saanut siihen mitään markkinointipuheluita - yleensä puhelinmyyjät soittavat joko firman lankanumeroon tai esimieheni henkilökohtaiseen puhelimeen, joka on täysin eri numero kuin se, mitä minä käytän. Eniten minua ärsytti puhelussa se, että koska en ehtinyt vastata siihen, soitin takaisin ja sieltä kuului: "...OY on koettanut tavoitella teitä..."

Niin anteeksi mikä? MIKÄ OY? Firman nimi?

Googletin sitten numeron ja havaitsin että kyseisestä puhelinnumerosta on tarjottu muille laajakaistapalveluita.

Onneksi minulle ei siitä numerosta ainakaan tänään enää soiteltu, koska en tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä; antaa pomoni puhelinnumero vaiko kieltäytyä? Eihän minulla ole valtuuksia tilailla firmalle yhtikäs mitään. Lähetin pomolleni jo kysymyksiä asiasta mutta vastauksia voin hyvin odotella maanantaihinkin asti. Sen verran mä vain sanon että jos ne vielä työpuhelimiinkin alkaa pommittaa, mä revin oikeasti pelihousuni. Kaiken järjen mukaan siihen ei periaatteessa kenenkään markkinoijan pitäisi soitella, koska mä en ole ikinä sitä numeroa kenellekään antanut lukuunottamatta työkavereita ja muita työkontakteihin liittyviä.

Nääääh. Mistä ne nuo numerot repii?

Telkkarityöstä ja muusta

Olen pienestä tytöstä asti haaveillut pääseväni TV-sarjaan näyttelemään. Kun ensi kertaa menin yleisöksi erääseen ohjelmaan, pelkäsin, kuinka paljon tulen siellä näkymään ja mitä sitten tapahtuisi - soittaisiko mallitoimiston pomo ja kertoisi, että huolimatta 40 liikakilostani ja 163-senttisestä varrestani olen se, jota hän on aina etsinyt, tai huomaisiko ohjaaja huikeat näyttelijäntaitoni vain sen perusteella, miten istun katsomossa ja minkälainen ilme minulla on?

Ei. Olin tuon ajattelutavan aikana 16-vuotias ja olin aivan onnessani, kun pääsin vilahtamaan minuutin ajan nuortenohjelmassa. Luulin, että olin superjulkkis ja että minulta tultaisiin pyytämään nimmaria kaduilla, ratikoissa ja että paparazzit päivystäisivät oven takana toivoen, että saisivat minulta yhden haastattelun...

Stop, sanoin itselleni tuolloin. Ei se ehkä niin mennytkään, ei tosiaan. Ainoa kerta kun joku on tunnistanut minut jostain, on tämä tunnistaja ollut kännissä oleva viisikymppinen spurgu, joka tuli sönköttämään minulle kadulla siitä, ettei minun tarvinnut pelätä häntä koska hän halusi vain jutella siitä, miten olin ollut lehdessä.

Voi kun kiva! Eikö tarvii pelätä? Ei varmaan. Alkoholin hyviä puolia on se, että ne tekevät imijöistään joissain tapauksissa niin humalaisia, etteivät he edes pysy pystyssä. Sellaisista tuskin on vaaraa.

Back to business. Tai Back to acting. Olen muutaman vuoden ajan juossut avustajana erilaisissa tv-projekteissa. Kerran valvoin yön kuvauksissa, toisen kerran heräsin klo 2:00 yöllä, koska oli kevät ja aamuyö takasi sen, että oli tarpeeksi pimeää mutta kadut hiljaisia.

Kuuluisuuksia näkee tässä työssä joka kerta kun kuvauksiin menee. Heihin ei kuitenkaan suhtauduta sen kummemmin kuin muihin avustajiin, paitsi että heillä on meitä huomattavasti suurempi osa projekteissa. Tasan kerran olen mennyt tuttavani suostuttelemana erään tunnetun artistin kanssa samaan valokuvaan. Se valokuva on nyt tietokoneen muistissani. (Kovalevy, älä hajoa, älä hajoa...)

Kun ensimmäistä kertaa pääsin avustajaksi, olin aivan taivaissa. Näyin ruudulla tasan kaksi minuuttia ja sen jälkeen kaikki soittelivat minulle, että "Nyt mäkin oon julkkiksen tuttu, jeeeee!"

Minä itse asiassa olen julkkiksen tuttava. Eräs lukioaikainen koulukaverini on noussut kansan tietoisuuteen erään tuoreen elokuvan seurauksena. Jonain päivänä minäkin olen kuuluisa.

Opetuspaketti puhelinmyyntiin

Kumma, miten tuolla keskustelupalstoilla parjataan puhelinmyyntityötä. Kovasti harmitellaan sitä, että on luvattu sitätätätuota ja sen ja sen verta palkkaa ja loppujen lopuksi petytään, koska mitään ei ole saatukaan. Haluan sanoa heille jotain, sekä pohtia kirjoittamalla puhelinmyyntifirmoja ja työtä yleisesti.

Puhelinmyyntifirmoja on Suomessa useita kymmeniä, joista useimmat hakevat myyjiä mitä moninaisimmilla nimillä; asiakasneuvottelija, asiakashankkija, telelörpöttelijä, telemarkkinoija, uusasiakashankkija, jopa asiakaspalvelija tai äänimainostaja. Nimikkeitä keksitään niin kauan kuin yritetään keksiä keinoja saada myytyä ihmisille sitä mielikuvaa, että he eivät ole vihattuja puhelinmyyjiä. He ovat asiakasneuvottelijoita. Telemarkkinoijia. Asiakashankkijoita. Heillä on työnimikkeenään jotain hienoa. He ovat kuitenkin puhelinmyyjiä, niin karulta kuin se tuntuukin. Se, että soittaa asiakkaalle ja koettaa saada hänet tekemään ostopäätöksen myymänsä tuotteen suhteen, on myyntiä. Jos sitä tehdään puhelimessa, se on telemarkkinointia, puhekielessä puhelinmyyntiä.

Puhelinmyynti on asiakaspalvelua omalla tavallaan. Itse koen olevani asiakaspalvelija, kun puhelun kohde kritisoi myymiäni tuotteita sekä firman toimintatapoja. Asiakaspalvelijan toimenkuvaan kuuluu tällöin sanoa: "Pahoittelen, että teille on jäänyt noin huono kuva toiminnastamme. Välitän pikimmiten palautteenne eteenpäin ja se otetaan varmasti huomioon toiminnan kehittämisessä".

Puhelinmyyjän peruskuva kuluttajien silmissä ei ole hääppöinen: monille nousee mielikuva väkisin juorulehtiä tyrkyttävästä kimeä-äänisestä naisesta, josta pääsee eroon yhtä helposti kuin tukassa olevasta purkasta. Siksi monikaan ei lähde enää siihen työhön, koska pahimpina päivinä ystävällisin vastaus saattaa olla: "Haista #%&@¤!!!!!!!" Se on vain sitä arkea, jota jokainen puhelinmyyjä kohtaan. Toiset osaavat päästää ne toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, jotkut loukkaantuvat verisesti. Onhan puhelinmyyjilläkin tunteet, ja se ihmisten päänaukominen langan toisessa päässä huijarifirmojen ohessa tekevät työstä epäsuosittua.

Tähän alan yrittäjät ovat selvästi kiinnittäneet huomiota ilmoittaessaan uusista telemarkkinointialan työpaikoista. He lupaavat työkännyköitä henkilökohtaiseen käyttöön. He lupaavat hyviä keskituntiansioita. He lupaavat tunnetut ja suositut tuotteet joita myydään puhelimitse. He lupaavat nuorekkaan työilmapiirin ja huimat työsuhde-edut. He yrittävät myydä sitä mielikuvaa, että jos vain soittaa itsensä haastatteluun, kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat toteutuvat pelkästään sormia napsauttamalla. He ovat oikeassa, mutta kaikki on itsestä kiinni. Puhelinmyynti on todella kovaa työtä. Harva pystyy siihen ihan todella, monet luovuttavat jo yhden päivän jälkeen. Toiset jaksavat vähän pidempään.

Puhelinmyyjän arki on siis erittäin karu. Työpäivänä soitetaan lähes 100-200 puhelua, joista vain muutama johtaa kauppoihin. Niistä puheluista, jotka kauppoihin johtavat, noin puolet on alkanut sillä, että asiakas kieltäytyy ehdottomasti tilaamasta tuotetta. Puolet ovat jo kiinnostuneita, tosin heistäkin moni saattaa sanoa ei. Jotkut ovat heti sotajalalla myyjäparkaa vastaan, mutta lopulta tuote saadaankin myydyksi. Jokainen puhelu on erilainen.

Työpaikkailmoituksissa ei kerrota, että tutkimuksen mukaan yli puolet suomalaisista vihaa telemarkkinointia. Järjellä ajateltuna; miksi siitä pitäisikään kertoa? Puhelinmyynnin yksi tarkoitus on myös saada EI-asiakkaat rankattua yrityksen asiakasrekisteristä pois, jotta voidaan lopulta keskittyä myymään vain niille, jotka todella haluavat myytävän tuotteen.

Ne, jotka ovat vihoissaan puhelinmyyjille, eivät halua puheluita, eivätkä he tiedä, ettei juuri nimenomainen myyjä - joka soittaa kesken palaverin - tiedä sitä. Asiakas on saattanut tilata tiettyä lehteä kahdeksan vuotta aikaisemmin, mutta kieltäytynyt sen jälkeen useista tarjouksista, jotka ovat koskeneet muiden asiakkaan tilaamia lehtiä samalta kustantajalta. Jos asiakas on sanonut ei, se välittyy tietylle firmalle, jolle kustantaja on tehnyt toimeksiannon. Firman lisäksi tieto välitetään kustantajalle. Jos joku on kieltäytynyt lehtitalo A:n lehdistä, kieltäytyminen koskee vain lehtitalo A:ta. Lehtitalo B:n tuotteita ei kukaan estä tarjoamasta koska sitä ei vielä ole asiakkaalle tarjottu, ellei asiakas ole tehnyt suoramarkkinointikieltoa.

Asiakkaalla on syynsä lehden tilauksen lopettamiseen; häntä ei ole enää kiinnostanut lukea kyseistä lehteä. Hän ei ole halunnut jatkaa tilausta. Puhelinmyyjän pitäisi saada asiakas uskomaan, että juuri hänen tarjouksensa on se lyömättömin, ja jos asiakas vihaa puhelinmyyjiä jo valmiiksi, tehtävä ei ole helppo. Tällaiset puhelut ovat melko suuri osa puhelinmyyjän arkea. Myyjät kuulevat jatkuvasti samat perussyyt siihen miksi asiakas ei voi tilata:

- Ei ole rahaa
- Ei ole aikaa lukea
- Tulee liikaa lehtiä jo

ja niin edelleen.

Luvattu työkännykkä on. Sillä soitetaan ne puhelut, joiden sisältö on sama: koetetaan saada vanhoja tai uusia asiakkaita tilaamaan lehtiä/sähköä/liittymiä/kanavapaketteja/sukkia/alushousuja/vitamiineja... vaikka mitä! Työkännykkä on henkilökohtaisessa käytössä; ei sitä kaverillekaan voi lainata koska myyntipuheluiden määrä romahtaisi puoleen. Modernimpaa on käyttää soittojärjestelmiä, jotka säästävät runsaasti aikaa, mutta joissain paikoissa on vielä kännykät käytössä.

Kun asiakas on sitten saatu langan päähän ja etenkin kuuntelemaan, kerrotaan tarjous, joka on lyömätön muiden suhteen. Koetetaan taivutella asiakas ostamaan. Jos kyseessä on uusasiakashankinta, koetetaan esitellä tuotetta josta asiakas ei ole ehkä ikinä edes kuullut. Taka-ajatuksena on se, että hänet halutaan yrityksen asiakkaaksi. Jos asiakas tilaa jotain, hänestä tulee "vanha" asiakas. Useimmiten asiakkaina ovat ryhmä niitä, jotka ovat tilanneet lehti A:n lehtitalo A:sta ja seuraavaksi hänelle pitäisi saada myytyä lehti B lehtitalo A:sta. Helppoa se ei ole, kun vastassa on kiukkuisia tuiskahtelijoita ja tuhansia haistattelijoita.

Telemarkkinoijan asiakkaita.

Keskikuukausiansio kaksi tonnia? Kyllä. Se on laskettu kaikkien myyjien palkoista. Kaikkien. Jopa niiden huippujen ja kaikkien huonoimpien. Jos firman paras myyjä on tienannut 4 000 euroa ja huonoin nolla euroa, keskiarvo näiden välillä on 2000 euroa. Kukaan ei sano että aloittelija voisi pystyä saamaan tuon 2000 euroa. Se voi olla todella paljon allekin sen tai se voi ylittää tuon 2000 euroa.

Hienoon toimistoon voi kuka tahansa perustaa yrityksen. Se on varmasti puhelinmyyntifirmassa ihan yleistäkin. Koska työn luonne on karu ja kova, on pakko olla edes viihtyisät tilat jotta työntekijät saataisiin viihtymään pidempään kuin legendaariset kaksi päivää. On ihan fiksua yrittäjiltä luoda luksustyöympäristö, jotta puhelinmyyntityön kova arki tuntuisi edes vähän siedettävämmältä. Hyvissä firmoissa huolehditaan myös työntekijöiden jaksamisesta; vaikka ala on kova ja tulosta pitää olla, kuunnellaan myös työntekijöitä.

Lähes kaikilla aloilla on työehtosopimus, jonka mukaan palkat määräytyvät. Puhelinmyyntialalla sitä ei ole. Firmat saavat itse päättää palkkauksesta, mikä on heidän kannaltaan kannattavaa. Työntekijöiden kustannukset eivät ole järin suuria, kun palkka voi olla pelkkä provisio. Siksi puhelinmyynti on kannattava bisnes - voi ottaa kenet tahansa töihin pienillä kustannuksilla ja potkia pois, jos tulokset eivät miellytä. Raakaa peliä.

Sanon kuitenkin sen verran, että puhelinmyyntityöhön ei kannata pettyä vaikka ei onnistuisikaan. Mitä tahansa voi käydä - voi epäonnistua tai onnistua. Siitä ei kuitenkaan kannata lähteä kirkossa kuuluttelemaan, jos tuntee tulleensa petetyksi. Jos se 15 euron kta ei toteutunut omalla kohdalla, jokin ei ole täsmännyt työn luonteessa ja työntekijän sopivuudessa. Alalla lahjakkaat ovat todella harvassa, koska myyntityö vaatii itseluottamusta, sinnikkyyttä ja hyviä hermoja.

Jos on saanut tarpeekseen työnteosta, kannattaa kysyä itseltään: "Mitä lupasin aikoinaan kun hain tänne töihin? Millainen työntekijä lupasin olla? Menetänkö mitään, jos yritän vielä kerran?"

Jaksakaa.

Rakkaudella,

Monitoiminainen, joka myy myös ilmoitustilaa työkseen.

Työsekoilua

Mulla on ollut viime aikoina niin älytön kiire töissä ja kotona, etten ole ehtinyt paljoa mitään muuta. Mulla on juuri nyt yksinkertaisesti TYLSÄÄ, koska mieskin meni jo nukkumaan, tyttö lähti isälleen enkä mä JAKSA tuijotella telkusta kolmatta tämän viikonlopun Kim Basigner-leffaa, vaikka se älyhyvä näyttelijä onkin.

Alan sen sijaan puhua työasioista, jotta muistaisin kuolevaisuuteni. Meillä on samassa rakennuksessa monta yritystä, joista firmaa A hoitavat kaikki firmassa työskentelevät henkilöt. Meillä on määritelty selvät vastuualueet työasioissa, mutta käytännössä kaikki tekevät myös toistensa hommia eikä työnkuvaa noudateta orjallisesti. Yhteispelillä siis mennään tavoitteita kohti. Työkavereistani ei naisia löydy, mutta sitä paremmin viihdyn. Voin vapaasti liimailla kynsiini tarroja ja meikata niin paljon kuin haluan ilman pelkoa juoruilusta. Töissä ei läyhätä tai jäkätetä, siellä tehdään duunia eikä millekään turhalle jää aikaa.

Koen toisen pomoni lunkkina jätkänä, joka ei puhu ennen kuin on jotain asiaa. Sellainen perussuomalainen mies. Toinen on vähän vaativampi, koska se on "isompi" pomo, mutta sekin on tosi reilu. Se on joustanut mun kohdalla paljon, joten mäkin olen joustanut vapaa-ajastani ja tehnyt runsaasti ylimääräisiä töitä erään isomman proggiksen eteen. Koen vihdoinkin olevani sellaisessa työssä, jossa tunnen olevani kotonani. Kukaan ei kyttää taukojen minuuttimäärän perään tai muuten yritä holhota. En kyllä sitä edes jaksaisi.

Mulla kuuluu työnkuvaan vähän kaikenlaista "henkilöstöhallinnosta markkinointiin". Suomeksi sanottuna palkkaan firmaan uusia kasvoja sekä teen myyntityötä sekalaisten toimistotöiden lisäksi. Työ on niin monipuolista ja vaihtelevaa, etten koskaan ole ehtinyt ikävystyä. Välillä tuntuu siltä kuin pää räjähtäisi kiireen vuoksi, mutta toisaalta siitä nauttiikin.

Tavallaan olenkin aina haaveillut sellaisesta työpaikasta, jossa isot pomot eivät vilahtele pelottavina ja ankarina pukuhahmoina jossain firman kiillotetuista käytävistä ja minua haastattelee pelokkaan oloinen rekrytointikonsultti, jonka pomo, ja sen pomo, ja sen pomo ja sen pomo ja sen pomo perusti liikkeen vuonna 1879. Pienemmässä tiimissä hommat sujuvat paljon yksinkertaisemmin ja toiset oppii väkisinkin tuntemaan. Tavallaan siitä tulee myös sellainen olo, kuin työssä olevat ihmiset olisivat jo omaa perhettä. Työssä olevat ihmiset ovat toisaalta niitä, joiden kanssa jutellaan vain työasioista, mutta olen vahvasti sitä mieltä, että tiimissä hyvin toisensa tuntevat jäsenet saavat hyvää tulosta aikaan kunhan yhdistävät energiansa.