Olen viimeiset kuusi päivää ollut sängyn pohjalla karmeassa flunssassa. Tauti ei tunnu lähtevän pois sitten millään. Olen joutunut olemaan töistä pois ja tietenkin menettänyt tuloja, koska luontoni ei anna periksi sairauslomalle jäämiseen. Ehkä olisi pitänyt, mutta minä olen minä. Sairaudesta tietenkin käytiin dialogia pomon kanssa:
Maanantai, soitto pomolle:
"Moi, KÖH-KÖHKRÖHÖHÖH!"
"Voi että..."
"Kyllä vain. Mä olen sairastunut. Käykö jos teen tänään etänä?"
Ja sehän passasi.
Tiistai, jälleen soitto pomolle:
"Moi, tää kuume ei ole vieläkään laskenut. Voinko taas tehdä etänä?"
Ja sehän sopi edelleen.
Keskiviikko:
"Mä en tajua miten tää ei ole vieläkään lähtenyt mihkään, mutta koetan nyt saada itseni parantumaan niin pääsen sorvin ääreen".
Torstai:
"Nyt mä menen lekuriin, mulla nousi taas kuume". Sain virallisen sairauslomapäivän.
Tänään ei sitten tullutkaan tehtyä mitään järkevää. Pelasin tietokoneella GTA2-peliä enkä päässyt Residental Districtistä yhtään minnekään, vaikka hakkasin konetta yhdeksän tuntia. Kehittävää? Not. Huomenna täytyy koettaa uudestaan.
Pitäisi tässä välissä mennä nukkumaankin. Jos vain oikeasti malttaisi. Lauantaina meillä on surujuhla tulossa, mutta ei siitä sen enempää. Yksi meistä on poissa.
torstai 25. maaliskuuta 2010
sunnuntai 14. maaliskuuta 2010
Kasvatustapoja
Olin tänään tyttäreni kanssa ostoksilla. Tyttäreni ei olisi millään malttanut lähteä kaupoista pois, vaan viivytteli lähtöä joka saralla. Koska laki kieltää nykyään kädestä kiinni pitämisen (suom. raahaan neitiä eteenpäin jotta ehditään bussiin) otin käyttöön psykologisen sodankäynnin keinot:
"Jos et nyt tule, äiti suuttuu". (Ei mitään vaikutusta)
"Neiti, nyt ihan oikeesti. Me myöhästytään". (Ei vieläkään mitään vaikutusta)
"NYT NEITI!!! Evään sulta karkkipäivät, perinnön ja iltasadut jos et tule, liikettä liikettä!!"
Neiti lopulta tulikin, mutta päätin ripittää häntä matkalla kotiin.
"... Jäkäjäkäjäkä... siis sinäkö et ymmärrä, miksi sääntöjä noudatetaan.. ...mäkämäkämäkä... ootahan kun isäs kuulee ... mäkäkäkämäkä... sääntöjä pitää noudattaa!"
Kotona kuitenkin saatiin asiat sovituksi, kunhan olin pitänyt sille viidentoista minuutin luennon siitä, miksi meillä on säännöt joita on noudatettava. Tyttö oli sen jälkeen varsin ihmisiksi ja selvittiin tällä kertaa vain yhdellä draamakohtauksella.
Tytär on hyvin samanluonteinen kuin minäkin. Neiti järjestää kolmannen maailmansodan milloin mistäkin asiasta ja saa myös itkukohtauksia samaan malliin. Itse muistelen paria huvittavinta draamakohtaustani...
Kohtaus 1:
Minä: "BYÄÄÄÄÄÄ-HÄ-HÄ-HÄÄÄÄÄ!!!"
Mieheni: "Kulta, mikä sulle tuli? Sanoinko mä jotain pahasti? Olenko mä tehnyt jotain pahaa huomaamattani? Kulta, kerro!" Ja huolestuneita haleja.
Minä: "MÄ HALUUN KAR-KKHH-I-AAAAA!"
Mieheni: "...... Ööööh... tota... (pään raapimista)... mitä jos mentäisiin ostamaan? Sillähän siitä pääsee".
Minä: "Noku eimun pitäny syyä karkk-k-i-aaaaayääääääääääh kun mä oon dieetillääääääää!"
Kohtaus 2:
Makasin toista viikkoa kipeänä sohvalla ja olin varsin turhautunut siihen etten voinut tehdä mitään fyysistä.
Mieheni: "Mikä sun olo on?"
Minä: "YÄÄÄÄÄÄ, mulla on vieläkin kuumetttaaaaaa enkä mä halua olla enää kipeäääääääyääääääääh!"
=DDD
Neiti järjesti taas hillittömän draaman kun oltiin tultu isoäidin syntymäpäiviltä:
"By-hy-hy-hyäääääää!"
"Mamman nuppu, kerro mikä sulla on?"
"Mäenenääikinäpääsejuhliiiiiin, byääääää!"
"Kulta, totta kai sä pääset! Tuleehan näitä bileitä!"
"Enkä pääse! Yääääh!"
Itkua jatkui vartin verran ja luonto ohjasi minut halaamaan ja silittelemään tytärtäni ja puhumaan hänelle rauhoittavalla äänellä.
"YÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!"
"Nuppu, onko huolia?"
"Mun äitipuoli rakastaa muaaaaaaa!"
"Totta kai se rakastaa! Ja sun isä ja äiti ja pappa ja mummi ja..." (luettelo sukulaisista).
Jonain päivänä me ollaan käsikirjoittajina Kauniissa ja Rohkeissa...
"Jos et nyt tule, äiti suuttuu". (Ei mitään vaikutusta)
"Neiti, nyt ihan oikeesti. Me myöhästytään". (Ei vieläkään mitään vaikutusta)
"NYT NEITI!!! Evään sulta karkkipäivät, perinnön ja iltasadut jos et tule, liikettä liikettä!!"
Neiti lopulta tulikin, mutta päätin ripittää häntä matkalla kotiin.
"... Jäkäjäkäjäkä... siis sinäkö et ymmärrä, miksi sääntöjä noudatetaan.. ...mäkämäkämäkä... ootahan kun isäs kuulee ... mäkäkäkämäkä... sääntöjä pitää noudattaa!"
Kotona kuitenkin saatiin asiat sovituksi, kunhan olin pitänyt sille viidentoista minuutin luennon siitä, miksi meillä on säännöt joita on noudatettava. Tyttö oli sen jälkeen varsin ihmisiksi ja selvittiin tällä kertaa vain yhdellä draamakohtauksella.
Tytär on hyvin samanluonteinen kuin minäkin. Neiti järjestää kolmannen maailmansodan milloin mistäkin asiasta ja saa myös itkukohtauksia samaan malliin. Itse muistelen paria huvittavinta draamakohtaustani...
Kohtaus 1:
Minä: "BYÄÄÄÄÄÄ-HÄ-HÄ-HÄÄÄÄÄ!!!"
Mieheni: "Kulta, mikä sulle tuli? Sanoinko mä jotain pahasti? Olenko mä tehnyt jotain pahaa huomaamattani? Kulta, kerro!" Ja huolestuneita haleja.
Minä: "MÄ HALUUN KAR-KKHH-I-AAAAA!"
Mieheni: "...... Ööööh... tota... (pään raapimista)... mitä jos mentäisiin ostamaan? Sillähän siitä pääsee".
Minä: "Noku eimun pitäny syyä karkk-k-i-aaaaayääääääääääh kun mä oon dieetillääääääää!"
Kohtaus 2:
Makasin toista viikkoa kipeänä sohvalla ja olin varsin turhautunut siihen etten voinut tehdä mitään fyysistä.
Mieheni: "Mikä sun olo on?"
Minä: "YÄÄÄÄÄÄ, mulla on vieläkin kuumetttaaaaaa enkä mä halua olla enää kipeäääääääyääääääääh!"
=DDD
Neiti järjesti taas hillittömän draaman kun oltiin tultu isoäidin syntymäpäiviltä:
"By-hy-hy-hyäääääää!"
"Mamman nuppu, kerro mikä sulla on?"
"Mäenenääikinäpääsejuhliiiiiin, byääääää!"
"Kulta, totta kai sä pääset! Tuleehan näitä bileitä!"
"Enkä pääse! Yääääh!"
Itkua jatkui vartin verran ja luonto ohjasi minut halaamaan ja silittelemään tytärtäni ja puhumaan hänelle rauhoittavalla äänellä.
"YÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!"
"Nuppu, onko huolia?"
"Mun äitipuoli rakastaa muaaaaaaa!"
"Totta kai se rakastaa! Ja sun isä ja äiti ja pappa ja mummi ja..." (luettelo sukulaisista).
Jonain päivänä me ollaan käsikirjoittajina Kauniissa ja Rohkeissa...
perjantai 12. maaliskuuta 2010
Puhelinmyyjiä ja töitä
Minulle on tullut paljon puhelinmyyjien puheluita viime aikoina. Vastoin tapojani olen ollut niihin jo sen verran kyllästynyt, että hankin puhelimeeni suoramarkkinointikiellon pari viikkoa sitten. En kuitenkaan viitsinyt alkaa räyhätä Megan puhelinmyyjälle, joka soitti minulle toissapäivänä - suoramarkkinointikieltohan vaikuttaa vasta parin kuukauden kuluttua joka lafkassa eikä myyjäparka tiennyt että minulla sellainen on.
Silti tunsin itseni epäkohteliaaksi kun pamautin hänelle ystävällisen väsyneesti, etten ole kiinnostunut hänen tarjoamastaan kirjasarjasta. Tuntui, että äänensävyllä kaadoin viattoman myyjän niskaan kaiken stressin, ärtyneisyyden ja väsymyksen. Myyjän syytähän se ei ole, että minulla on paha päivä. Toivottavasti en aiheuttanut hänelle pysyviä traumoja.
Meinasin lentää ahterilleni, kun tajusin että olen saanut puhelinmyyjän puhelun myös työpuhelimeeni. Työpuhelimeni on esimieheni nimissä enkä tähän päivään mennessä ole saanut siihen mitään markkinointipuheluita - yleensä puhelinmyyjät soittavat joko firman lankanumeroon tai esimieheni henkilökohtaiseen puhelimeen, joka on täysin eri numero kuin se, mitä minä käytän. Eniten minua ärsytti puhelussa se, että koska en ehtinyt vastata siihen, soitin takaisin ja sieltä kuului: "...OY on koettanut tavoitella teitä..."
Niin anteeksi mikä? MIKÄ OY? Firman nimi?
Googletin sitten numeron ja havaitsin että kyseisestä puhelinnumerosta on tarjottu muille laajakaistapalveluita.
Onneksi minulle ei siitä numerosta ainakaan tänään enää soiteltu, koska en tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä; antaa pomoni puhelinnumero vaiko kieltäytyä? Eihän minulla ole valtuuksia tilailla firmalle yhtikäs mitään. Lähetin pomolleni jo kysymyksiä asiasta mutta vastauksia voin hyvin odotella maanantaihinkin asti. Sen verran mä vain sanon että jos ne vielä työpuhelimiinkin alkaa pommittaa, mä revin oikeasti pelihousuni. Kaiken järjen mukaan siihen ei periaatteessa kenenkään markkinoijan pitäisi soitella, koska mä en ole ikinä sitä numeroa kenellekään antanut lukuunottamatta työkavereita ja muita työkontakteihin liittyviä.
Nääääh. Mistä ne nuo numerot repii?
Silti tunsin itseni epäkohteliaaksi kun pamautin hänelle ystävällisen väsyneesti, etten ole kiinnostunut hänen tarjoamastaan kirjasarjasta. Tuntui, että äänensävyllä kaadoin viattoman myyjän niskaan kaiken stressin, ärtyneisyyden ja väsymyksen. Myyjän syytähän se ei ole, että minulla on paha päivä. Toivottavasti en aiheuttanut hänelle pysyviä traumoja.
Meinasin lentää ahterilleni, kun tajusin että olen saanut puhelinmyyjän puhelun myös työpuhelimeeni. Työpuhelimeni on esimieheni nimissä enkä tähän päivään mennessä ole saanut siihen mitään markkinointipuheluita - yleensä puhelinmyyjät soittavat joko firman lankanumeroon tai esimieheni henkilökohtaiseen puhelimeen, joka on täysin eri numero kuin se, mitä minä käytän. Eniten minua ärsytti puhelussa se, että koska en ehtinyt vastata siihen, soitin takaisin ja sieltä kuului: "...OY on koettanut tavoitella teitä..."
Niin anteeksi mikä? MIKÄ OY? Firman nimi?
Googletin sitten numeron ja havaitsin että kyseisestä puhelinnumerosta on tarjottu muille laajakaistapalveluita.
Onneksi minulle ei siitä numerosta ainakaan tänään enää soiteltu, koska en tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä; antaa pomoni puhelinnumero vaiko kieltäytyä? Eihän minulla ole valtuuksia tilailla firmalle yhtikäs mitään. Lähetin pomolleni jo kysymyksiä asiasta mutta vastauksia voin hyvin odotella maanantaihinkin asti. Sen verran mä vain sanon että jos ne vielä työpuhelimiinkin alkaa pommittaa, mä revin oikeasti pelihousuni. Kaiken järjen mukaan siihen ei periaatteessa kenenkään markkinoijan pitäisi soitella, koska mä en ole ikinä sitä numeroa kenellekään antanut lukuunottamatta työkavereita ja muita työkontakteihin liittyviä.
Nääääh. Mistä ne nuo numerot repii?
sunnuntai 7. maaliskuuta 2010
Telkkarityöstä ja muusta
Olen pienestä tytöstä asti haaveillut pääseväni TV-sarjaan näyttelemään. Kun ensi kertaa menin yleisöksi erääseen ohjelmaan, pelkäsin, kuinka paljon tulen siellä näkymään ja mitä sitten tapahtuisi - soittaisiko mallitoimiston pomo ja kertoisi, että huolimatta 40 liikakilostani ja 163-senttisestä varrestani olen se, jota hän on aina etsinyt, tai huomaisiko ohjaaja huikeat näyttelijäntaitoni vain sen perusteella, miten istun katsomossa ja minkälainen ilme minulla on?
Ei. Olin tuon ajattelutavan aikana 16-vuotias ja olin aivan onnessani, kun pääsin vilahtamaan minuutin ajan nuortenohjelmassa. Luulin, että olin superjulkkis ja että minulta tultaisiin pyytämään nimmaria kaduilla, ratikoissa ja että paparazzit päivystäisivät oven takana toivoen, että saisivat minulta yhden haastattelun...
Stop, sanoin itselleni tuolloin. Ei se ehkä niin mennytkään, ei tosiaan. Ainoa kerta kun joku on tunnistanut minut jostain, on tämä tunnistaja ollut kännissä oleva viisikymppinen spurgu, joka tuli sönköttämään minulle kadulla siitä, ettei minun tarvinnut pelätä häntä koska hän halusi vain jutella siitä, miten olin ollut lehdessä.
Voi kun kiva! Eikö tarvii pelätä? Ei varmaan. Alkoholin hyviä puolia on se, että ne tekevät imijöistään joissain tapauksissa niin humalaisia, etteivät he edes pysy pystyssä. Sellaisista tuskin on vaaraa.
Back to business. Tai Back to acting. Olen muutaman vuoden ajan juossut avustajana erilaisissa tv-projekteissa. Kerran valvoin yön kuvauksissa, toisen kerran heräsin klo 2:00 yöllä, koska oli kevät ja aamuyö takasi sen, että oli tarpeeksi pimeää mutta kadut hiljaisia.
Kuuluisuuksia näkee tässä työssä joka kerta kun kuvauksiin menee. Heihin ei kuitenkaan suhtauduta sen kummemmin kuin muihin avustajiin, paitsi että heillä on meitä huomattavasti suurempi osa projekteissa. Tasan kerran olen mennyt tuttavani suostuttelemana erään tunnetun artistin kanssa samaan valokuvaan. Se valokuva on nyt tietokoneen muistissani. (Kovalevy, älä hajoa, älä hajoa...)
Kun ensimmäistä kertaa pääsin avustajaksi, olin aivan taivaissa. Näyin ruudulla tasan kaksi minuuttia ja sen jälkeen kaikki soittelivat minulle, että "Nyt mäkin oon julkkiksen tuttu, jeeeee!"
Minä itse asiassa olen julkkiksen tuttava. Eräs lukioaikainen koulukaverini on noussut kansan tietoisuuteen erään tuoreen elokuvan seurauksena. Jonain päivänä minäkin olen kuuluisa.
Ei. Olin tuon ajattelutavan aikana 16-vuotias ja olin aivan onnessani, kun pääsin vilahtamaan minuutin ajan nuortenohjelmassa. Luulin, että olin superjulkkis ja että minulta tultaisiin pyytämään nimmaria kaduilla, ratikoissa ja että paparazzit päivystäisivät oven takana toivoen, että saisivat minulta yhden haastattelun...
Stop, sanoin itselleni tuolloin. Ei se ehkä niin mennytkään, ei tosiaan. Ainoa kerta kun joku on tunnistanut minut jostain, on tämä tunnistaja ollut kännissä oleva viisikymppinen spurgu, joka tuli sönköttämään minulle kadulla siitä, ettei minun tarvinnut pelätä häntä koska hän halusi vain jutella siitä, miten olin ollut lehdessä.
Voi kun kiva! Eikö tarvii pelätä? Ei varmaan. Alkoholin hyviä puolia on se, että ne tekevät imijöistään joissain tapauksissa niin humalaisia, etteivät he edes pysy pystyssä. Sellaisista tuskin on vaaraa.
Back to business. Tai Back to acting. Olen muutaman vuoden ajan juossut avustajana erilaisissa tv-projekteissa. Kerran valvoin yön kuvauksissa, toisen kerran heräsin klo 2:00 yöllä, koska oli kevät ja aamuyö takasi sen, että oli tarpeeksi pimeää mutta kadut hiljaisia.
Kuuluisuuksia näkee tässä työssä joka kerta kun kuvauksiin menee. Heihin ei kuitenkaan suhtauduta sen kummemmin kuin muihin avustajiin, paitsi että heillä on meitä huomattavasti suurempi osa projekteissa. Tasan kerran olen mennyt tuttavani suostuttelemana erään tunnetun artistin kanssa samaan valokuvaan. Se valokuva on nyt tietokoneen muistissani. (Kovalevy, älä hajoa, älä hajoa...)
Kun ensimmäistä kertaa pääsin avustajaksi, olin aivan taivaissa. Näyin ruudulla tasan kaksi minuuttia ja sen jälkeen kaikki soittelivat minulle, että "Nyt mäkin oon julkkiksen tuttu, jeeeee!"
Minä itse asiassa olen julkkiksen tuttava. Eräs lukioaikainen koulukaverini on noussut kansan tietoisuuteen erään tuoreen elokuvan seurauksena. Jonain päivänä minäkin olen kuuluisa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)