Vuoden paras oivallus

No niin. Tämän päivän blogitekstini aiheena on tyttäreni viisaus - tahaton ja tahallinen. Tämä aihe syntyi yhdestä lauseesta, mutta se sinetöi koko loppupäiväni.

Harrastan usein sitä, että vittuilen miehelleni leikkimielisesti ärsyttääkseni hänet täriseväksi hermoraunioksi. Se on hauskaa, koska mies tekee saman minulle. Minusta se on vaan rakkautta. Olen diplomitasoa, mitä tulee ihmisten ärsyttämiseen, ja harva minulle edes pärjää verbaalisesti. Näin olen kuullut. Ihanaa olla luonnonlahjakkuus tällaisessa asiassa - olen jäänyt täysin sanattomaksi ehkä kahdesti elämäni aikana. Toinen kerta oli, kun kesällä flyereita jakaessani tuli joku isäni ikäinen, viinalta haiseva römppähousu joka tokaisi "mähän saan flyerin mukana myös tyttöystävän!" Vilkuilin ympärilleni tarkistaakseni, oliko pomo järjestänyt taakseni live-deittipalvelun firman sivubisneksenä ilman että olin puoleentoista viikkoon huomannut asiaa, mutta en nähnyt kuin hitaasti maleksivat turistioppaat, pari feissaria, lauman innokkaan näköisiä kiinalaisturisteja, ees taas maleksivia, onnellisen näköisiä ihmisiä, kerjäläismummon ja pari steissin spurgua, joilla oli voimassa toistaiseksi oleva pummi-dokaussopimus. Loksautin suuni pari kertaa auki, hekotin hermostuneesti ja lähdin jakamaan flyeria seuraavalle, joka tokaisi: "I've been watching you for several days. I wanna take you to coffee sometime. Can I get you number?"

Juttu päättyi niin, että solkattuani vastalauseeni ja syyn kieltäytymiseen se lähti myrtyneenä takavasemmalle. Tuli vähän paha mieli. Mä en koskaan ainakaan tietoisesti anna mitään signaaleja kenellekään koska pojat miestäni lukuunottamatta on mulle vaan kavereita, mutta jostain syystä mulle heruteltiin kesällä enemmän kuin koskaan. Sekoittikohan +34 asteen helle ja minimekkoiset tytöt rumemman sukupuolen ihan täysin? I guess we'll never know. Mä olin siveellisesti T-paidassa ja polviin asti ulottuvissa shorteissa. Hitto mä mikään yleinen nainen ollut - enkä ole, enkä etenkään tule olemaan.

Mutta, nyt eksyin sivuraiteille. Siis ärsytin miestäni tänään hulluuden partaalle. Se on olosuhteiden pakosta vielä tällä hetkellä kirjoilla toisella paikkakunnalla kuin missä minä asun. Sinne on täältä noin tunnin matka ja vähän päälle. Se vihaa omaa paikkakuntaansa ja haluaa äkkiä pois sieltä. Asioita siihen suuntaan järjestellään koko ajan. Joka tapauksessa, kun minä olin käskenyt hänen pitää suutaan kiinni ja auki ja puhumaan normaalisti, hän solkkasi jotain seuraavaan tyyliin: "Mummummammammu-hääpäähhäällääpää!" kun se koetti puhua suu tasavuoroin kiinni ja auki. Mä osoitin sitä ja kysyin tyttäreltäni, tietääkö se, mikä hitto tuota vaivaa. Siis miestäni. Tyttäreni letkautti: "Minä tiedän! Hänellä on ikävä kotipaikkakunnalleen!"

Kahden sekunnin jälkeen repesin hirvittävään nauruun, tein high-fiven tyttäreni kanssa ja totesin, että hän ei ainakaan tule olemaan luuseri tuolla tajunnanvirralla. Eikä hän tule jäämään sormi suussa seuraavankaan perusteella:

Olin ostanut pussillisen satsumoita. Tyttäreni rakastaa niitä ja kehotin häntä ottamaan yhden. Hän osaa siis kuoria ne. Kävin tupakalla parvekkeella, ja tullessani takaisin näin hänellä terävän keittiöveitsen. Säikähtynyt rääkäisy jumittui kurkkuun koska sydän pomppasi sinne, ja henkäisin, että laittaisi keittiöveitsen heti pois ja ennen kaikkea selittämään, MITÄ IHMETTÄ HÄN PUUHAA. Vastaus kuului näin:

"No kun äiti, mä yritin kuoria enkä osannu, ja otin sit keittiöveitsen ja päätin paloitella tän! Kato miten nätit lohkot!"

Satsumat todella olivatkin näteissä lohkoissa.

Eipä jää meidän neiti sormi suuhun ja sanoin sen säikähdyksestäni toivuttuani hänelle itselleenkin. Tällä tarmolla neiti tulee olemaan vielä joskus jotain todella suurta. Luonteeltaan siis. Ja miksei muutenkin, mutta ei se ole pointti.

Stressissä ei lisä pahaa tee

Huhhuh. Onpa ollut kiirettä tässä viime aikoina. Pomo lykkäsi mulle työproggiksen jonka tiiminvetäjäksi se mut nimitti kysymättä multa, ja hommaa on siitä asti riittänyt. Lähinnä siltä osin, että siinä proggiksessa on meinannut mennä persiilleen lähes kaikki, mutta tilanteet on saatu korjattua ilman että kukaan on vetänyt mua turpaan.

Tänään istuin koulun jälkeen bussissa kihisten kiukunsekaista inspiraatiota, koska vaikka meitä oli käsketty aloittaa eräs kouluprojekti hetipaikalla ja mä olin sitä jo hyvän matkaa tehnyt, saatiin tietää että meidän piti kirjoittaa täysin eri juttu.

Mä kiljuin koulun pihalla hoosiannaa kavereille ja menin itkunauraen sisään, jolloin kaverini selittivät opelle, että mä sekosin ja halusin nirhata kaikki maailman paperit.

Bussissa haaveilin rauhallisesta illasta Juoppohullun päiväkirjan ja paljettineuleeni parissa, mutta päätin soittaa pomolle "pilarin" vähäisen saldoni takia. Lähinnä mä halusin tietää, oliko se saanut mun sähköpostini, jossa kirosin alimpaan helvettiin niin työprojektin, alaiseni kuin koko maailman ja vähän päälle. No, se soitti takas ja sieltä kuului jotain käsittämätöntä: "Mä, tota, tota, tota, täh, tota, joo, tota..."

Mä mietin, että mihin helvettiin se suomen kieliopin nyt unohti, koska puhetaitoa sillä on ainakin silloin, kun mä mokaan kolmatta kertaa maailman yksinkertaisimman asian, jonka se on selittänyt viisi kertaa. Mä en ole ikinä nähnyt ketään niin vihaisena kuin sen silloin kun mä lähetin vahingossa väärän sähköpostin viidelle henkilölle. Se puhkui höyryä jopa sen jälkeen kun olin korjannut erehdykseni ja pyytänyt itku kurkussa anteeksi.

Sain tietää että mua odotti toinenkin projekti. AI JAI JAI JAI... eiiiii... siis eiku mähän oon se orientoitunu. Tiiminvetäjä. Jooh. Lupasin mennä käymään toimistolla keskustellakseni asiasta.

No, toimistolla EI keskusteltu asiasta. sen sijaan se lykkäsi muhun vilkaisemattakaan mulle paperin ja totesi, että asia pitää hoitaa tän illan aikana, vaikka yleensä sellaiseen proggikseen menee aikaa noin kaksi viikkoa.

Nyt oli mun vuoro änkätä. Jumitin hetken toimiston ovella enkä ollut varma edes siitä, olenko mä hereillä ja millä planeetalla mä oikeasti asun. Toivuttuani lähdin kotiin hoitamaan projektia.

Mä en oo ihan varma, haluanko tässä vaiheessa enää edes kuulla kaikkia ajatuksiani. Mulla on siis KAKSI työprojektia hoidettavana, kaksi kokoillan näytelmää kirjoitettavana ja tasan 10 päivää aikaa lukea noin kolmesataa sivua tenttiin. Niin, ja kai ne vaatii että siellä pitää osatakin jotain.

Helpommalla pääsisin jos synnyttäisin viitoset joista kaikilla olisi koliikki.

Kuningatar tuli taloon ja otti paikkansa

En tiedä, olenko kunnolla vielä kertonut kissastani Vilmasta. Siis meidän kissastamme. Mieheni on sitä mieltä, että kissa on hänen ja minun mielestäni minun. Tappelumme on leikkimielistä =D

Kimmokkeen tähän sain kun luin siitä, miten ihmiset voivat kotieläimiään kohdella. Aivan kauheita tarinoita oli! Minäpä kerron nyt, mistä Vilma tuli ja mikä asema sillä on meidän perheessämme.

Vilma on kissa, vähän alle nelivuotias neiti. Taloon se tuli kun sillä oli reviirikiistoja veljensä kanssa. Arvelimme, että ehkä se on sellainen luonne, että se ei tykkää olla metelissä. Vilman veljelle asialla ei tunnu olevan niin suurta merkitystä.

Heti ensimmäisenä se tutki kaikki paikat mutta oli vähän arka. Parin viikon jälkeen se tuli viereen köllöttelemään ja alkoi jutella ja siristellä silmiään. Siitä tiesimme, että meidät oli kelpuutettu palvelijoiksi; kuningatar oli tullut taloon ja näyttänyt paikkansa.



Vilma on luonteeltaan rauhallinen, ehkä vähän ujo ja arka, mutta on kiinnostunut uusista ihmisistä. Se nukkuu suurimman osan päivistä ja innostuu leikkimäänkin. Pääasiassa se nukkuu ja syö vaatien ruokaa tiettyyn kellonaikaan. Aamulla kuudelta pitää olla laittamassa tonnikalaa. Sen se osoittaa kynsimällä varpaitamme peiton alla.

Vilma on rakkaudella sanottuna, kaikkien kissojen tapaan täynnä itseään ja tavattoman kranttu. Mikä tahansa kissanhiekka ei kelpaa, eikä myöskään ruoka. Kerran kokeilimme puupohjaista kissanhiekkaa mutta siitä ei tullut mitään.

Vilma on mustavalkoinen ja iso kissa. Ei kylläkään niin, että siitä haittaa olisi. Se tervehtii heti maukumalla kun tulemme jostain, vaikkapa vain roskia viemästä. Jos se makaa sohvalla ja kosketamme sitä ohimennen, kuuluu "Kur".

Meillä Vilmaa kohdellaan kuninkaallisena. Kissalle ei tarvitse näyttää kaapin paikkaa, vaan sen voi hemmotella niin piloille kuin ikinä jaksaa. Toki pomottelua ei sallita, mutta noin muuten... sillä on elintilaa, rauhaa ja hiljaisuutta, ruokaa, puhdasta vettä ja puhdas hiekkalaatikko. Muuta se ei juuri tarvitsekaan. Sitä hoidettiin edellisessäkin paikassa hyvin, mutta totesimme että sen paikka on täällä.

Elämä osaa yllättää.