Kustannustehokkuus vastaan inhimillisyys

Paljon on tästäkin kirjoitettu lehtiin, nettiin, kirjoihin ja ties minne: Kustannustehokkuudesta ja inhimillisyydestä ja siitä, että aika on rahaa. Kustannukset, tuottavuus, myynti, bisnes... Kaikki tämä on mielestäni yhteiskunnan päälle langetettu kirous. Kukaan ei enää ajattele toisten tunteita, koska kovasti yritetään saada taloutta vakaaseen asemaan kyynärpäätaktiikkaa käyttäen. Jos kilpailija romahtaa, se on juhlan paikka.

Miksi kukaan haluaisi toiselle vahinkoa??? En pysty ymmärtämään, en vaikka miten haluaisin. Eivät toiset ihmiset ole vihollisia, vaan lajitovereita. Ihmisiä, joille voi toivoa hyvää mieltä ja hyviä asioita tässä maailmassa, josta ihmiset ovat tehneet helvetin.

Kuulin juuri eilen naisesta, joka ei saanut apua lääkäriltä ja kuoli oven taakse. Kirjoitin tuohtuneen kommentin nettikeskusteluun siitä, miten itsekin ravasin kaksi vuotta lääkäreillä kädessäni olevan laskimoepämuodostuman vuoksi, ennen kuin pääsin kunnon hoitoon, jossa minut otettiin huomioon kaikin tavoin. Kuitenkin käsipatti vastaan kuolema on mielestäni tosi huono vertaus. Naista ei otettu vakavasti. Tuntuu olevan se käsitys joka paikassa, että tuottavuus sitä ja tuottavuus tätä.

Talous, talous ja talous. Siis mitä v....!!!!!

Aiemmin kirjoitin blogiini, että minua hoitaa vastaava ylilääkäri, joka on sen tyyppinen, että hän hoitaa sairauksia, eikä ihmisiä, mutta pidän hänestä kovasti. Hän kyselee vointiani, keskittyy työhönsä huolella ja tekee sen hyvin.

Kuitenkin minua raivostutti kun mietin, kuinka monet eivät saa sitä aikaa tai sympatiaa terveysasemilla. Eihän mihinkään terkkariin mennä keskusteluseuraa hakemaan, mutta näköjään joka paikassa on tarkoitus kääntää ihmiset mahdollisuuksien mukaan luukulta pois. Terveyskeskustenhan pitää olla tuottavia.

Minä luulin, että siellä hoidetaan ihmisiä eikä taloutta. Nokiat, Sonerat ja muut ovat sitä varten että saavat tuskailla osavuosikatsaustensa kanssa niin paljon kuin lystäävät, mutta TERVEYSKESKUS... siis ihan oikeasti.

Tulos sitä, kulut tätä. Työntekijät ja ihmiset ovat koneita, joista voi kiskoa kaiken irti ja potkia hevon v*ttuun, kun ei enää tarvita.

Entä sen työntekijän jaksaminen, perhe ja muut?? Voin kuvitella vastauksen: "Joo, oot säkin tärkee, mut tää tulos..."

Itse koin tämänlaista moraalia ollessani ajanvaraajana ahneen pienyrittäjän palveluksessa. Tällä yrittäjällä on mennyt käsitys oikeasta ja väärästä pahasti pieleen. En saanut minulle kuuluvia palkkoja ennen kuin laitoin tyypin järjestykseen ja uhkailin oikeustoimilla. Tämä ihminen ei ollut kokenut tehneensä mitään väärää, vaan härskisti käytti työntekijöitä hyväkseen saadakseen itse enemmän. Heidän kustannuksellaan. Toivon että tämä tyyppi saa joululahjaksi omatunnon.

Työssäni ajanvaraajana saatoin puhua asiakkaan kanssa pitkäänkin siitä, miten yksinäiseksi tämä on tuntenut itsensä miehensä kuoltua. Olin empaattinen ja kuuntelin ja hänestä sainkin asiakkaan. Silloinen pomoni oli kuitenkin sitä mieltä, että puhelut on johdatettava loppuun mahdollisimman pikaisesti.

Miksi???

Miksi en olisi saanut kuunnella asiakkaan murheita ja huolia? Ei ole suomalaisena kovin helppoa mennä psykiatrille ja kertoa, ettei enää jaksa. Vaikka työtäni oli tuottaa firmalle rahaa, ei se tuntunut oikealta. Asiakas halusi kertoa minulle huolistaan, miksi en olisi kuunnellut?? Jos pystyn jollekin tuomaan helpotusta, se on todellakin sen arvoista.

Samoin oli puhelinmyyjänä; silloin sai jutella asiakkaan kanssa pitkäänkin, mutta ei katsottu hyvällä jos puhelu ei johtanut kauppaan. Just joo.

Ajattelin tuohtuneena että bisnes sitä ja tuottavuus tätä; eikö voitaisi kaikki vaan olla kavereita??

Monet ovat liiaksi seonneet suurten ansioiden ja rahan toivossa. Välittäminen ja empatia ovat jääneet pahasti taka-alalle. Eipä silti, kyllä kaikki rahaa tarvitsevat, mutta miksi sitä tarvitsisi ylimääräistä olla? Eikö riitä, että saadaan ruokaa ja vaatetta?? Tietenkin minustakin on hauskaa joskus ostaa jotain pientä itselle, mutta miksi pitää olla miljoonia tilillä?? Mihin ne kaikki oikeastaan edes menevät??

Mietin tässä sitäkin, kun monet puhelinmyyjät saattavat myydä karskisti jotain jopa dementoituneelle. Olen kuullut tarinoita siitä että omaiset ovat löytäneet dementoituneen puhelinmyyjän uhrin luota täyden kämpällisen kamaa, jota tämä dementoitunut ei ole tarvinnut. Puhelimessa myytyä. Appiukkoni sairasti alzheimerin tautia ja jo se sai minussa aikaan sen tunteen, että puolustan dementoituneita viimeiseen asti. Tämän takia kartoin kuluttajamyyntiä, koska yritysmyynnissä riski myydä vahingossa dementoituneelle jotain on reilusti pienempi.

Tämä tietoisesti dementoituneelle myyminen on ahneen kapitalismin tulosta. Puhelinmyyjä, joka myy tällaiselle henkilölle tietoisesti jotain, on voinut toimia paineen alla ja on voinut hädissään myydä jotain dementoituneelle, kun mielessä painaa vuokrat ja ruoat.

Tällaisen toiminnan salliville eli usein firmojen pomoille sanon vain: HÄVETKÄÄ!!! Ei se raha niin tärkeää ole!!! Miettikää, että myytte DEMENTOITUNEILLE jotka eivät itse tiedä edes omaa nimeään, jos näin huonosti on. Saatte kyllä sitä vitun rahaa, mutta mitä surua ja turhaa vaivaa aiheutatte omaisille???

Puhelinmyynti on OK silloin, kun myyjä kertoo rehellisesti heti, mitä myy, millä ehdoilla ja mihin hintaan. Moraali pitää olla, perkele sentään!!! Minulla oli. Kertasin kaupan ehdot ja hinnan moneen kertaan. Muutoin en olisi sitä työtä tehnyt.

Tärkeämpää, kuin talous ja vitun kustannustehokkuus, on mielestäni se, ettei kukaan enää tee toiselle pahaa. Omalta osaltani tulen mainiosti toimeen valtion avustuksilla. Nostan niitä hyvillä mielin koska raadan kouluni eteen enkä ajelehdi aineiden ja viinan maailmassa tekemättä mitään järkevää. En silti ole mikään idealistisossupummi, vaan dramaturgian opiskelija joka ei ehdi käymään töissä opintojen ohella. Enkä tiedä, miten suhtautuisin työhön jossa pitää olla "niin vitun tehokas". No olen sitten jos on pakko, työni kyllä hoitelen, mutta näen itseni mieluummin ohjaajan rinnalla teatteriesityksiä analysoimassa tulevaisuudessa. Taloushallinto tehkööt ne talouspäätökset sitten siellä lukkojen takana. Minä teen työni esittävien taiteiden parissa.

En kyllä sitäkään ihmettele että jotkut ovat tässä ahneessa ja kylmässä maailmassa luovuttaneet. Kuka tahansa väsyy kun koko ajan kohdellaan kuin hevonpaskaa ja mietitään vain, mitä saisi revittyä irti.

Palaan entiseen: Lapsuudessani minulla oli aina puhtaita vaatteita, ruokaa ja turvallinen perhe. Rahaa ei ollut tuhlattavaksi, joten kalliit stereot olivat iso juttu, jotka toivat minulle iloa moniksi vuosiksi eteenpäin. Pienet asiat, kuten kuvioitu lankakerä josta saatan neuloa kivat lapaset, tuovat minulle paljon iloa. Kirjastosta lainattu hyvä kirja ja suklaalevy ovat luksusta. Lapsuuteni oli hyvin onnellinen ja turvallinen. Eritoten kiitän vanhempiani siitä, etten saanut kaikkea mitä halusin. Miltä sen jälkeen olisi mikään saatu tavara tai asia tuntunut jos sen olisi saanut helpolla??

Saman aion opettaa tyttärelleni. Rahaa tarvitaan elämiseen, mutta se ei saa olla elämän pääasia. Pääasia on, että itsellään on moraali ja taju oikeasta ja väärästä kunnossa. Ihmiset pitää kohdata ihmisinä eikä rahantekokoneina.

Näihin tunnelmiin päätän tämän päivän blogini. Jos en jostain syystä keksi aihetta ennen joulua, toivotan kaikille välittämisen ja rakkaudentäyteistä joulua. Unohtakaa se raha hetkeksi.

Käytöstapaoppia

En vaan voi tajuta, miten jotkut ihmiset purkaa omaa pahaa oloaan muihin. Tänään tosin paloi hermot erääseen sellaiseen.

Jokainen, joka mut tuntee, tietää, että mä saan pikku raivareita koko ajan eikä ne tarkoita mitään vakavaa. Kerran vuodessa saan sellaisen superraivarin, että suosittelen muille ettei mua tulla ainakaan estelemään. Jokainen, syytön tai syyllinen, saa sellaisia sanoja päälleen että suutani polttaa.

Olin tänään siis menossa kotiin kun hyppäsin bussiin. Koska aioin mennä vain muutaman pysäkinvälin eteenpäin, menin keskikäytävälle seisomaan. Siellä oli joku mies rollaattorin kanssa, mutta molemmat mahduttiin. Bussi jarrutti äkisti, jolloin horjahdin vähän ja nappasin äkkiä kaiteesta kiinni. Kuitenkin tätä äijää se suututti:

Mies: Meinaako se päälle tulla?
Minä: Kuka?
Mies: (Huutaa) NO SInÄ!!!

Tässä vaiheessa RAIVOSTUIN. Se tunne nousi noin sekunnissa. Huusin täyttä kurkkua:
JA MITÄ V****A SINÄ S**TANA ALAT RAIVOTA SIINÄ KUN MINÄ SEISON KAIKESSA RAUHASSA BUSSISSA!!!
Mies: No onhan täällä istumapaikkoja!
Minä: NO JOO ON MUTTA V***U MINÄ MENEN MUUTAMAN PYSÄKINVÄLIN ETEENPÄIN P**KELE!! ON SE KUMMA KUN NOIN PALJON JOKU SELLANEN V*TUTTAA ETTÄ JOKU SEISOO BUSSISSA KAIKESSA RAUHASSA, MINÄ SEISON MISSÄ HALUAN, V***U SENTÄÄN!!!

Tämän jälkeen äijä meni hiljaiseksi.

En enempää voi kirjoittaa kun mulla tehtiin kämmenselkään tänään operaatio ja koskee kovin. Mutta tässäpä tärkein. Älkää aukoko muille päätänne.

Mikä olen?

Olen viime aikoina harjoittanut syvää itsetuntemusta. Tuli päivä, jolloin kertaheitolla tiedostin sen, mikä olen, mitä ajattelen ja mihin uskon.

He, jotka minut jo tuntevat, tietävät sen minkä ikäinen olen, missä asun ja millainen olen luonteeltani. Työhakemuksissa olen "persoonallisesti" iloinen, pirteä ja positiivinen, sekä nopea oppimaan ja muuta jargonia, mutta sitä en koskaan kerro, että olen hyvin äkkipikainen, sanavalmis ja häijy. Siis silloin kun suutun jostain tai havaitsen väärinkäytöksiä.

En voi sietää voitonmaksimointikeinoja enkä oman edun tavoittelua. En niljakkaita pukuherroja, jotka eivät ajattele työntekijöidensä parasta. En siedä sitä, että tuotantokoneet ovat vain tietyillä yhtiöillä. Niiden pitäisi olla kaikkien käytössä, josta jokainen saisi omiin tarpeisiinsa ansionsa mukaan riippuen siitä, paljonko yhteiseksi hyväksi tekee. Olen siis "vitun kommari ja sosialistihippi".

En näe ketään ihmistä arvokkaampana kuin toista ja mielestäni seurapiirit ovat muutaman ihmisen keksintöä, jotka yrittävät luoda oman, suljetun kaveripiirinsä. Siinä on hohtonsa joidenkin mielestä - minun mielestäni ei. Ei ole olemassa ylempää luokkaa tai alempaa luokkaa. Kaikki nämä luokittelut johtuvat vain rahasta tai julkkisstatuksesta. Minuun toisten materialistinen omaisuus ei tee mitään vaikutusta. Saatan luokitella jonkin ison talon ihanaksi, mutta en henkäise syvään kuullessani jonkun korkeasta tulotasosta. Totean vain, että siinä rikkautta on.

Itse asiassa minä yritän nauttia mahdollisimman pienistä asioista. Saatan ostaa lankakerän ja olla loppuviikon onnellinen. En ole eläessäni käynyt Tukholmaa pidemmällä, mutta ei ole niin väliksikään. Minä en pyri koko ajan ylöspäin yhteiskuntaluokittelussa, vaan uskon siihen, että ihminen saavuttaa elämässään kaikki rikkaudet vaan olemalla onnellinen.

En siedä mitään vääryyttä enkä sitä, että kukaan loukkaa ketään millään tavalla. Tuskin kukaan sisimmässään sietääkään, mutta kuka todella puolustaa toista? Minä puolustan bussikuskeja, kaupan kassoja, yleensäkin ihmisiä. En siedä kenenkään panettelua, huijaamista, tai kenestäkään hyötymistä.

Rakastan eläimiä, ja minusta eläinten tulisi saada olla vapaina luonnossa. Koska tämä ei ihmisten kesytyksen takia ole mahdollista, tein sen vähän minkä itse pystyin; otin kotiini kissan, josta luovuttiin ja pidän siitä hyvää huolta. Otin kotiini myös gerbiilin.

En silti sano että olisin hyvä ihminen. Ei kukaan ole läpeensä hyvä tai paha. Minä olen suoraan, mitä olen. Sanon, mitä ajattelen. Olen tyly tai kiva. Kerron totuuden.

Tässä olen minä.