Kimmokkeen tähän sain kun luin siitä, miten ihmiset voivat kotieläimiään kohdella. Aivan kauheita tarinoita oli! Minäpä kerron nyt, mistä Vilma tuli ja mikä asema sillä on meidän perheessämme.
Vilma on kissa, vähän alle nelivuotias neiti. Taloon se tuli kun sillä oli reviirikiistoja veljensä kanssa. Arvelimme, että ehkä se on sellainen luonne, että se ei tykkää olla metelissä. Vilman veljelle asialla ei tunnu olevan niin suurta merkitystä.
Heti ensimmäisenä se tutki kaikki paikat mutta oli vähän arka. Parin viikon jälkeen se tuli viereen köllöttelemään ja alkoi jutella ja siristellä silmiään. Siitä tiesimme, että meidät oli kelpuutettu palvelijoiksi; kuningatar oli tullut taloon ja näyttänyt paikkansa.
.jpg)
Vilma on luonteeltaan rauhallinen, ehkä vähän ujo ja arka, mutta on kiinnostunut uusista ihmisistä. Se nukkuu suurimman osan päivistä ja innostuu leikkimäänkin. Pääasiassa se nukkuu ja syö vaatien ruokaa tiettyyn kellonaikaan. Aamulla kuudelta pitää olla laittamassa tonnikalaa. Sen se osoittaa kynsimällä varpaitamme peiton alla.
Vilma on rakkaudella sanottuna, kaikkien kissojen tapaan täynnä itseään ja tavattoman kranttu. Mikä tahansa kissanhiekka ei kelpaa, eikä myöskään ruoka. Kerran kokeilimme puupohjaista kissanhiekkaa mutta siitä ei tullut mitään.
Vilma on mustavalkoinen ja iso kissa. Ei kylläkään niin, että siitä haittaa olisi. Se tervehtii heti maukumalla kun tulemme jostain, vaikkapa vain roskia viemästä. Jos se makaa sohvalla ja kosketamme sitä ohimennen, kuuluu "Kur".
Meillä Vilmaa kohdellaan kuninkaallisena. Kissalle ei tarvitse näyttää kaapin paikkaa, vaan sen voi hemmotella niin piloille kuin ikinä jaksaa. Toki pomottelua ei sallita, mutta noin muuten... sillä on elintilaa, rauhaa ja hiljaisuutta, ruokaa, puhdasta vettä ja puhdas hiekkalaatikko. Muuta se ei juuri tarvitsekaan. Sitä hoidettiin edellisessäkin paikassa hyvin, mutta totesimme että sen paikka on täällä.
Elämä osaa yllättää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti